Oletteko koskaan muuten kohdannut henkilöä, joka kertoo teille että “olen prosaisti, tai ehkä olen lyyrikko tai esseisti”? Tällainen henkilö ei jostain syystä katso ollenkaan olevansa kirjailija tai kirjoittaja, ja kyseinen henkilö mielellään jatkaa keskustelua kertomalla sen, että hänestä essee on ainoa oikea tapa tehdä jotain asioita, mitä myös taiteeksi kutsutaan. Siis mitä eroa novellilla, esseellä sekä romaanilla oikeastaan on?
Itse olen joskus tällaista asiaa miettinyt, ja tullut tätä merkittävää sekä omalla tavallaan tärkeää asiaa joka suunnalta pohtiessani sellaiseen tulokseen, että romaani on vain oikeastaan ylipitkä essee. Siis mitä sitten novelli on? Se on ilmeisesti noin kymmenen sivun miniatyyrinen romaani, joka mahdutetaan johonkin kansiin, joiden tarkoitus on sitoa muutamia novelleja kokoelmaan, jolla saadaan tuotua uusia ajatuksia tai oikeastaan kirjoittajia markkinoille.
Tai oikeastaan moni novellisti on oikeasti myös hyvä kirjailija, tai ainakin he tekevät hyviä tekstejä, kuten noiden novellikokoelmien myyntitilastot osoittavat, ja se sitten on tällaisen tekstiä tuottavan teollisuuden lähtökohta. Lähtökohta kirjoittamisessa on siinä, että kirjailija luo tekstiä, jota sitten ihmisten olisi syytä ostaa, tai kyseessä on tilanne, missä teosto-palkkio lankeaa maksettavaksi. Mutta kun ajatellaan sitä, millainen ihminen on tuo kirjoittaja. Itse asiassa kirjoittajan tarkoitus on luoda sellaista tekstiä, mikä myy jotain. Ei ole olemassa tekstiä, jolla ei ole merkitystä, ja kirjoittaessaan tekstejä suomeksi tai englanniksi, koska joku vaatii tekstiä “in English”.
Todellisuudessa kukaan meistä ei ole aivan niin spesifinen tai niin sanotusti kapea-alainen, että emme osaisi kirjoittaa mitään muuta kuin yhtä lajia tekstiä, ja jos sitten meidän pitää jotain tehdä, niin silloin olisi hyvä käyttää sellaista tyyliä tehtävän annossa, että sen myös vastaanottaja ymmärtää. Se että joku ei jostain ihmisestä tai tekstityypistä pidä ei tarkoita sitä, että teksti tai tekstityyppi olisi jotenkin huono. Kaikki vain eivät pidä samoista asioista. Kun ihminen kirjoittaa tekstejä, niin hänellä pitää olla sellainen ajattelutapa, että hän ikään kuin puhuu käsillään.
Tai ainakin itse olen tätä mieltä asioista, ja joku muu sitten saattaa ajatella toisin. Eli heidän mielestään kirjoittaminen on jotain muuta, ja vaikka itse olen joskus pro-gradun saanut tehtyä, niin jos sitten noudatetaan kaikessa tuota tapaa, niin silloin tällöin mielessä on se, että tuolloin olisin varmaan jo kauan sitten lopettanut kirjoittamisen. Kirjoitettaessa sana on tietenkin vapaata, mutta itse kyllä sitten kannamme myös vastuun siitä mitä kirjoitamme.
Kaikkein ikävin lähtökohta on se, että meidän täytyy lähteä siitä, että meidän täytyy miellyttää kaikkia ihmisiä maailmassa. Aina tietenkin on ihmisiä, jotka tyytyvät siihen, että heidän eteensä tuodaan jotain Eino Leinon kirjoittamia runoja tai esseitä, ja silloin kyllä kyse on kopioimisesta. Lapsikin osaa kopioida toisen tekstejä, mutta kun puhutaan kirjoittamisesta, niin silloin olisi hyvä kyetä itsekin luomaan jotain uusia kirjoitelmia, koska jos sitten sattumalta henkilö käy jossain kirjoittamisen kurssilla, niin silloin saattaa aika käydä pitkäksi, jos siellä ei muuta tehdä kuin kopioidaan toisten kirjoittamia ajatuksia.
Mutta tietenkin me kaikki haluamme tukea kirjailijoita tai muita luovan työn tekijöitä. Ainakin niin kauan kun käy niin, että hän sattuu olemaan eri mieltä kanssamme. Silloin annamme tietenkin helvetin tulen ja taistelu rumpujen puhua, kun joku uskaltaa sanoa meille, että meidän tuotteemme ei nyt ehkä kiinnosta tai ihmiset eivät pidä siitä mitä lukevat. Yleensä kaikkien kirjoittajien asenne on se, että hän ei kirjoittajana tee koskaan mitään turhaa työtä, ja miksi ihmeessä ihmiset eivät tajua sitä, kuinka yleviä ajatuksia paperille tai tietokoneen ruudulle tulee kirjoittajan kynästä tai näppäimistöltä. Tuolloin voi joku Sartre sanoa niin, että “kukaan ei tajua minua”, kun hänen sydänverellään kirjoitettu kirjoitelma käynnistä Elyseé palatsissa ei ole kuitenkaan saanut yleviä kommentteja kriitikoilta, jotka eivät täysin ole tuollaisen suuren filosofin sekä asioita monelta kannalta pohtivan henkilön tasolla.
Jos taas lapsi tekisi niin että suuttuu kritiikistä, niin silloin hän olisi lapsellinen, ja hänen pitää oppia se, että kritiikin tarkoitus on kasvattaa. Ja silloin tietenkin hänen pitää ryhtyä kirjoittamaan tekstiä, joka miellyttää kriitikkojen armeijaa. Tietenkin kirjailijan tai kirjoittajan ainoa olemassaolon ehto on se, että hänen pitää kirjoittaa tekstiä, mikä miellyttää kriitikkoa, ja jos hän ei sitä opi, niin hukka perii. Joten kritiikin tarkoitus on säätää tekstiä sille linjalle, joka miellyttää lehtien lukijoita, koska ihmisiä pitää vaalia siltä kokemukselta, että he joutuvat lukemaan asioita, jotka eivät heitä miellytä. Tuon takia päätoimittajan velvollisuus on poistaa sopimaton sisältö julkaistavasta materiaalista, koska se saattaa järkyttää perheen pienimpiä.
Joten jos lapsi saa kriitikolta huonot arvostelut, niin silloin hän ei ehkä koskaan aloita kirjoittamista. Tuolloin kriitikon aikaa säästyy niiden oikeiden kirjoittajien tekstien arviointiin, eikä tuo lapsi jonka teksti on lähetetty luettavaksi ilman lupaa ehkä sitten enää häiritse yhtään ketään. Tuolloin voi jokainen kansalainen jatkaa pääasiallista olemassaolon tarkoitusta eli palvella jotain suuria asioita kuten valtion johtoa sekä kaikkia, joita valtion johto on päälliköiksi määrännyt, eikä tuhlata aikaa sellaisiin asioihin kuten kirjoittaminen. Mutta kun Jean-Paul Sartre suuttuu kritiikistä, niin silloin kyse on siitä, että kriitikko ei ole ymmärtänyt hänen suurenmoisia ajatuksiaan.
Tuolloin ei kyseessä ole asia, mistä voidaan keskustella. Ihmiset ovat tekstin käyttäjiä sekä kirjakaupan asiakkaita, jotka itse tekevät päätöksen siitä, mitä he lukevat tai mitä he ostavat. Eihän myöskään autokauppias lähde tekemään uutta mallia jokaista asiakasta varten erikseen. Hänellä on tietyt asiakasryhmät, joiden tarpeita ajatellen mallisto on tehty. Jos asiakasta ei miellytä tuote, mitä on tarjolla, niin hän voi mennä toiseen liikkeeseen.
Kirjailija tai kirjoittaja on luovan työn tekijä, jonka tehtävänä on tehdä tekstiä, mitä myydään ihmisille. Hänestä itsestään on kiinni se, että tuleeko kynästä tai näppäimistöltä tekstiä vai ei, ja jos kirjoittajaa painostetaan, niin silloin ei työstä tule mitään. Kirjoittaminen ei ole mikään kilpailu, jonka voittaja on tietyssä ajassa kirjoittanut 400 sivua tai jonka tuottamaa merkkimäärää aikayksikössä verrataan toisen kirjailijan vastaavaan tulokseen. Tuolloin kyseessä olisi ikään kuin kirjailijoiden versio olympialaisista. Tai ehkä nopeus kirjoitus on joskus tulevaisuudessa olympialaji, koska ilmastonmuutos vie meiltä perinteisiä talviurheilulajeja. Joten korvaava laji voisi olla esimerkiksi nopeus kirjoitus. Mutta tuolloin ei ehkä painoteta luovaa kirjoitustyyliä niin paljoa kuin ehkä pitäisi, ja tuolloin tulokset eivät ehkä ole romaanien tasoisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.