Nuorten mielenterveysongelmat eivät ratkea resursseja lisäämällä

Nuorten eikä kenenkään muunkaan mielenterveysongelmat eivät ratkea resursseja lisäämällä, vaan tarvitaan myös tahtoa tehdä tuota työtä. 

Nuorten mielenterveysongelmat eivät ratkea resursseja lisäämällä on myös Helsingin Sanomien artikkeli otsikoitu. Hetkinen pieni oikaisu olisi paikallaan. Kenenkään mielenterveysongelmat eivät ratkea resursseja lisäämällä. Tarvitaan tahtoa auttaa tuota potilasta. Mutta sitten tietenkin voidaan miettiä mikä tuo tahto auttaa oikeasti on? 

Onko se lähete suljetulle osastolle, jossa tuon henkilön voi mukavasti unohtaa? Tietenkin se varmaan jossain vaiheessa tulee myös esille, että potilaalle tai jollekin muulle olisi kaikkein parasta se, että potilas nyt vaihtaa ne unelmat insinöörin ammatista siivoojan apulaiseen tai pysyisi vain poissa yhteiskunnasta.

Näin ei sitten enenekään tarvitse kohdata ihmistä, joka on vuosikausien ajan ollut syrjäytyneenä, johon ei kukaan ole koskaan pitänyt yhteyttä, ja jonka omistama yksiö varmaan kyllä kelpaa jonkun muun velkojen vastikkeeksi. Tai ehkä tällaiset asiat ovat niitä ylikriittisiä sekä harhaisia näkemyksiä, joista olisi potilaan itsensä takia parempi olla vaiti. 

Kun puhutaan mielenterveysongelmien hoidosta, niin unohdetaan se että kaikkien ongelmien keskiössä on siis potilas itse. Se että mielenterveysongelmat vaikuttavat myös psykiatrisen potilaan läheisiin varmaan on asia, mistä kaikkein eniten keskustellaan. Tietenkin potilaiden syömät lääkkeet voivat aiheuttaa vakavia seurauksia kuten maksan tuhoutumista, tai sitten potilas voi ne myydä saadakseen vuokrat maksettua, kun ei masennuksen takia pääse käymään töissä. 

Toki masennuksen hoito on hiukan ongelmallinen asia, koska jos potilas jää kotiin makaamaan sekä popsimaan pillereitä, niin silloin hän lopulta saattaa tappaa joko itsensä tai jonkun muun. Ja kotona hän on sitten yksin ajatustensa kanssa, mikä ei varmaan ole kenellekään hyväksi. Tuolloin saattaa eteen tulla tilanne, missä hänet lähetetään suljetulle osastolle, jotta ei olisi vaaraksi muille. 

Tuolla kaukana Kellokosken sairaalassa henkilömme sitten ympäröidään muilla hulluilla, jotka jakavat auliisti tunteitaan sekä ajatuksiaan muiden kanssa. Tuolla kaukana ihmisten silmissä potilas voi osallistua noihin keskusteluihin aivan vapaasti. Ja päivät kuluvat mukavasti kun kaverit kertoilevat siitä, kuinka he ovat oikeastaan Pyhiä Yrjöjä sekä kohdanneet lohikäärmeitä. 

Suljetulla osastolla potilasta kannustetaan kertomaan siitä mitä kivaa hänen päässään liikkuu, ja miksi hän jatkuvasti hihittelee. Joten potilaamme voi sitten täysipäiväisesti kertoilla siitä, kun hän liittyi johonkin mafiaan tai galaktiseen imperiumiin, ja kuinka hän on kohdannut Luca Brasin sekä Darth Vaderin samana päivänä. 

Mutta jos sitten taas tarkastellaan esimerkiksi lehdissä olleita artikkeleita asunnoista, joissa on kattoon asti tyhjiä makkarapaketteja sekä juttuja potilaista, jotka ovat sitten suljetulta lähteneet lomille ja surmanneet itsensä, niin tietenkin tuolloin kysymys kuuluu, että miksi apua ei ole annettu oikein? Tuollaisessa tapauksessa asunnossa ei ehkä ole edes käynyt vieraita pitkään aikaan, joten missä ne huolissaan olevat ihmiset oikeastaan ovat olleet? Siis tarkoitus ei ole ketään syyllistää, mutta jos asunto on täyttynyt kattoon asti jostain roskista, niin miten tuo asia on päässyt tapahtumaan, jos joku on tuohon henkilöön pitänyt yhteyttä?

Tai siis jos ajatellaan että joku ihminen unohtuu johonkin yksiöön, ilman että kukaan edes viitsii käydä hänen luonaan, niin silloin hiukan ihmettelen, että mistä ne läheiset joiden elämän tuo potilas pilaa oikeasti on löytynyt? Tai miten ihminen joka ei näy missään, ei kuulu missään eikä pidä ulkopuolisiin yhteyttä voi oikeasti olla jollekin vaarallinen tai aiheuttaa jollekin oikeasti huolta? Jos joku on toisesta huolissaan, niin luulisi että hän myös käy toista tapaamassa. 

Jos taas asiaa katsotaan potilaan kannalta, niin mikä mahtaa olla syy siihen, että mielenterveyspalveluiden käyttöön on korkea kynnys? Olisiko meidän maassamme aika lähteä vähän keskustelemaan siitä, että onko meidän ehkä vähän lähdettävä karsimaan sitä fobiaa mitä itse tunnemme mielenterveyspotilaita kohtaan? Tietenkin on aina olemassa erilaisia ääripään esimerkkejä kuten sarjamurhaajat, mutta jostain syystä vain negatiiviset asiat huomioidaan. 

Mikäli halutaan että esimerkiksi ihmisten kynnys hakeutua mielenterveyspalveluiden pariin madaltuu, niin silloin tietenkin pitää muistaa se, että esimerkiksi suljetun osaston kammo pitäisi saada pois. Samalla pitäisi varmaan myös lähteä siitä ajatuksesta liikkeelle, että psykiatrisen potilaan kriminalisointi sekä psykiatristen potilaiden muille aiheuttaman vaaran korostamisen pitäisi loppua. Jos me lähdemme siitä liikkeelle, että jos ihminen saa lähetteen mielisairaalaan niin se on hänen normaalin elämänsä loppu, niin silloin varmaan tuo kynnys hakea apua noihin ongelmiin kohoaa tähtiin asti. 

Siis jos sitten voitaisiin edes ajatella sitä, että psykiatrinen sairaus on vain "sairaus muiden joukossa", joka voidaan ainakin suurimmassa osassa tapauksista ainakin jossain määrin hoitaa, ja potilas voi palata työelämään. Niin tuolloin ainakin oman näkemykseni mukaan voisi tuon kynnys hakea apua madaltua, mutta jostain syystä tätäkään asiaa ei koskaan ole käsitelty tai ainakaan muuta vaihtoehtoa ei ole kuin suljettu osasto. 

Negatiivisia asioita ainakin osittain ylikorostetaan, kun keskustellaan mielenterveysongelmista. 

Yleensä kun psykiatreilta takavuosina kysyttiin sitä, että miten he ottavat sen asian, että joku psykiatrisessa sairaalassa ollut palaisi työelämään ja menestyisi, niin tuolloin he puhuivat aina yksittäistapauksista. Eli Albert Einstein oli yksittäistapaus, jota ei saisi koskaan yleistää. Suurin osa Asperger-potilaista kuitenkaan ei ole Einstein. 

Joten sen takia mistään paluusta yhteiskuntaan tuskin tullaan puhumaan. Toisaalta taas kun katsotaan esimerkiksi juttuja, joissa kerrotaan syrjäytyneistä, niin noiden juttujen mukaan normaalin syrjäytyneen asunto on kattoa myöten täynnä roskia. Ja jos sitten taas tarkastellaan mielenterveyspotilaita, niin noista jutuista saa sellaisen käsityksen, että suurin osa mielenterveyspotilaista asuu suljetulla osastolla. 

Tai sitten tyypillinen psykiatrinen potilas on sekopää,  sarjamurhaaja jolla on vähintään 140 uhria. Sekä tietenkin tuo psykiatrinen potilas myös harkitsee jatkuvasti itsemurhaa, joten sen takia ei hänelle voida muuta paikkaa löytää, kuin joku peräkylän mielisairaala, jossa kukaan ei käy kuulemassa potilaan harhaista puhetta. Ja tietenkin tuollainen potilas on kauhean vaarallinen lähipiirilleen kun hänen luonaan ei kukaan edes viitsi koskaan käydä tai kukaan koko suvusta ei edes tiedä että onko hän elossa.

https://www.hs.fi/politiikka/art-2000008402182.html