Lääkkeistä sekä fantasiasta

Lääkkeistä sekä fantasiasta

Lääkityksen tarkoitus on tehdä itsestään tarpeeton, eli auttaa potilasta elämään normaalia elämää sekä ehkä lopettamaan lääkityksen kokonaan jossain elämänsä vaiheessa. Kun ihminen saa lääkepurkin, niin he toivovat pääsevänsä välittömästi eroon kaikista sairauksista, mistä he vain osaavat lääkärille valittaa.  Ja tietenkään kukaan lääkäri ei muista sanoa, että esimerkiksi lääkkeen imeytymiseen elimistöön kuluu tietty aika, tai että kun ihminen alkaa syödä keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä, niin silloin niitä lääkkeitä pitää syödä, kuten on määrätty. Muussa tapauksessa lääke saattaa aiheuttaa “ei toivottuja” sivuvaikutuksia kuten lihomista.

Kuten olen monta kertaa aikaisemmin sanonut, niin lääkkeitä ei saisi koskaan syödä huvikseen sekä turhaan. Niiden tarkoitus on korjata esimerkiksi väärin toimivaa hermostoa säätämällä välittäjäaineiden tasoa. Jos lääkkeitä syödään turhaan tai niitä otetaan esimerkiksi huumeiden tai alkoholin kanssa, niin silloin niistä  tulee ongelmia. Erityisesti psykiatrisen lääkityksen ongelma on siinä että kyseisen lääkityksen pelätään leimaavan henkilöä. Ja siksi sitä pelätään aivan turhaan.

Tuota pelkoa ruokitaan  erilaisissa TV-sarjoissa sekä elokuvissa, missä psykiatrinen potilas syö ihmisiä ja heiluu kirveen kanssa kadulla. Ja tietenkin myös uutiset missä ilmeisesti psykiatriseen hoitoon määrätty henkilö ajaa autolla väkijoukkoon tai tekee muuta sellaista, mitä me muut emme tekisi, niin silloin samalla muistellaan sitä, että näitä henkilöitä pitää aina halveksia. Jos joku kymmenkertainen rattijuoppo olisi ajanut perheensä kuoliaaksi, niin silloin asiaa ei olisi edes noteerattu miksikään, ja alkoholin käyttö on jokaisen oma asia.

Mutta kun johtavassa asemassa oleva henkilö ajaa auton suoraan rekan alle, tai henkilö jolle on annettu pistooliin lupa lahtaa toistakymmentä henkilöä, niin silloin heti esitetään kuinka hän oli “masentunut” ja TV:ssä näytetään avohoidon asiakaskorttia. Itse olen aina ihmetellyt että miten henkilö, jolla on näitä psykiatrisia oireita ja joka käy vastaanotolla on ylipäätään saanut aselupaa? Mutta kai hänellä joku syy tähän lupaan on ollut.

Tuolloin ilmeisesti leimautumisen pelossa  psykiatrisen lääkityksen aloittamista viivytellään viimeiseen asti, kunnes sitten kaksi poliisia kantaa henkilön suoraan sairaalaan, kun hän on lähtenyt kadulle alasti tai tullut työpaikalle kommando-asussa, ja aloittanut taistelun ulkoavaruuden syndikaattia vastaan. Joskus mietin että ketä tämä asia nyt oikeastaan sitten leimaa. Potilasta itseään vai hänen omaisiaan, jotka ovat hänet raahanneet sairaalaan? Miksi psykiatrisista sairauksista ei saa koskaan puhua?

Onko esimerkiksi narkomaniasta tai alkoholismista helpompi puhua? Tai onko aivokasvaimen aiheuttama väkivaltainen toiminta hyväksyttävämpää kuin dopamiini häiriöstä johtuva omituinen käytös?

Masennuslääkkeiden kanssa ongelma on siinä, että niitä määrätään usein liian helposti, ja koska julkisessa sanassa puhutaan siitä, kuinka esimerkiksi masennus- tai muu psykiatrinen potilas on esimerkiksi surmannut perheensä, niin silloin tällaiset lääkkeet koetaan usein tarpeelliseksi. Se juuri on psykiatrisen lääkityksen ongelma. Lääkkeitä määrättäessä unohtuu mainita, että esimerkiksi liikuntaa pitää silti saada, vaikka kuinka syötäisiin niitä pillereitä. Masennuslääkkeitä syödään joskus myös alkoholin kanssa, koska niiden avulla saadaan aikaan hilpeä olo.

Kun pillerit sitten loppuvat, niin masennus saattaa  muuttua syvemmäksi. Kun ajatellaan esimerkiksi kannabiksen käyttöä, niin tämän huumeen vaikuttava osa THC (Tetrahydrokannabinoli) stimuloi eräitä hermoston tukisoluja, ja saa ne tuottamaan endorfiiineiksi kutsuttuja aineita.

Kyseiset solut tuottavat näitä aineita muutenkin, joten siltä kannalta katsottuna THC on melko vaaraton, mutta jos henkilö sitten lopettaa pitkäaikaisen kannabiksen käytön, niin hän saattaa esimerkiksi joutua syvän masennuksen valtaan. Ja jos masennuslääkkeitä syödään kannabiksen kanssa, niin silloin tuloksena on asioita, joita kukaan ei varmasti halua kohdata.

Niillä lääkkeillä on vaikutus “koko perheeseen”, eli lääkkeiden avulla saadaan loistava tulos ainakin näennäisesti, kun “ylivilkas teini” tai mikä lienee “ei hyväksytty” henkilö kuten masentunut äiti tai isä saadaan aisoihin sillä, että hän syö mukavan näköisiä pillereitä, jotka sitten saavat tuon henkilön nukahtamaan, ja eläkkeen avulla sitten taataan toimeentulo. Se mikä lääkkeitä määrättäessä unohtuu on se, että esimerkiksi jos potilaan ei ole pakko lähteä liikkeelle, niin hän jää kyllä varmasti sängyn pohjalle makaamaan.

Eli silloin tietenkin liikunta loppuu ja paino alkaa nousta. Kun asioista kirjoitetaan lehdissä, niin silloin niistä puhutaan aina esimerkiksi työnantajien kannalta, eli jos henkilö ei ole työkykyinen, niin hänen paikkansa on eläkkeellä, koska töissä on sitten pakko tehdä kahdeksan tuntia töitä päivässä. Se mitä sitten potilas tekee tuolla eläkkeellä jää aina välillä pohdinnan asteelle. Tietenkin työyhteisöllä on oikeus vaatia esimerkiksi työrauhaa, ja sitä, että kaikki tekevät kahdeksan tuntia päivässä työtä, mistä saadaan palkkaa. Työaika on aikaa mistä työnantaja maksaa.

Mutta kun sitten ajatellaan esimerkiksi psykiatrisen potilaan elämää, niin hän on oman elämänsä päähenkilö. Vaikka hänet sitten poistetaan työpaikalta, ja asia on selvä työnantajan kannalta, niin tuon potilaan elämä jatkuu sitten uudessa ympäristössä. Eli hänen pitäisi sitten saada jotain täytettä elämäänsä.

Kun potilas jää kotiin makaamaan, niin seurauksena on eristäytyminen sekä se että hän saa varmasti aikaa pohtia omaa sairauttaan, ja lopputulos on se, että potilas istuu koko päivän kotonaan kalsareissa, ja pohtii viinapullon sekä lääkepurkin kanssa omaa surkeuttaan. Se ei varmasti ole mikään toivottava tilanne, ja se että psykiatrinen potilas motivoidaan esimerkiksi lähtemään ulos kävelemään varmasti auttaisi asiaa. Eli kuten tiedämme, niin ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ja lääkityksen tarkoitus on tehdä itsestään tarpeeton, kuten alussa olen kirjoittanut.