Meillä kaikilla on vaarallinen stereotyyppinen kuva rikollisesta. Hän on silmissämme täynnä tatuointeja oleva, kouluttamaton ihminen. Ja tietenkin tuo stereotypia on vaarallinen. Amerikassa mediassa esitetty gangsteri on usein musta katujen kasvatti, ja samalla tiettyjä kortteleita esitellään "kovina paikkoina", mikä sitten tietenkin kiristää lainvalvojien liipaisin sormea, ja se altistaa erityisesti vähemmistöön kuuluvia poliisiväkivallalle, jonka yhteydessä kuoli juuri yksi henkilö. Tietenkin myös Suomessa kuoli vähän aikaa sitten henkilö liiallisen voimankäytön seurauksena, ja silloin voimaa käytti vartija. Tuossa uutisoinnissa vartijoita puolustettiin erittäin voimakkaasti, ja korostettiin että vartija joutuu työssään kohtaamaan ties mitä puukkoja ja puntareita.
Samalla me löydämme taas itsemme tuomitsemasta USAssa tapahtunutta poliisin holtitonta voimankäyttöä. Kun puhumme virkapuvun tuomasta auktoriteetista niin unohdamme että jotkut ihmiset samaistavat vartijoiden puvun poliisin virkapukuun, ja samalla tietenkin virkapuku sekä sellaiseksi rinnastettavat asut kriminalisoivat voimankäytön kohdetta. Eli kun poliisi tai vartija käyttää voimaa, niin silloin ympärillä olevat ihmiset usein hyväksyvät tuon voimankäytön, varsinkin jos se ei kohdistu omaan itseen. Ihmiset olettavat automaattisesti että henkilö joka paiskataan maahan on varmaan tehnyt jotain.
Ja tarinat kovista lähiöistä, katujengeistä sekä puukoista ja puntareista tietenkin virittävät poliisin ja vartijoiden mielentilan sellaiseksi, että he käyttävät aseitaan helpommin, kuin jos noita tarinoita ei olisi kerrottu. Eli tietynlainen uutisointi saa aikaan sen, että ihminen alkaa nähdä aseita ja uhkaavaa käytöstä helpommin kuin ilman noita uutisia. Tuolloin järjestystä valvova henkilö saattaa alkaa tulkita monia tavallisia asioita kuten normaalia nuorten keskeistä tai nuoren ja vanhemman kuten nuoren ja tämän oman isän tai äidin välistä sananvaihtoa uhkaaviksi, vaikka toiset vain elehtivät keskustellessaan. Ja siinä sitten rynnätään pelastavana enkelinä paikalle.
Mutta samalla kun me heristämme USAlle sormea tästä poliisiväkivallasta, niin silloin me unohdamme, että meillä esimerkiksi romaneihin on suhtauduttu vähän samalla tavalla kuin USAssa suhteudutaan mustiin. Ja tietenkin nyt maahanmuuttajat ovat perineet tuon romanien aseman suurina gangstereina. Eli olemme jotenkin mielenkiintoisessa tilanteessa. Samaan aikaan kun puhumme suvaitsevaisuudesta sekä vastustamme rasismia, niin leimaamme säälittä kaikki maahanmuuttajat rikollisiksi.
Rikollisista sekä rikoksesta kertovat kirjat ovat aivan uusi asia. Tai oikeastaan eivät ole. Esimerkiksi 1980-luvulla legendaarisesta Matti "Volvo" Markkasesta kertovat kirjat, joissa tuo pankkirosvo kertoo elämästään olivat alan edelläkävijöitä. Sen jälkeen on julkaistu mm. Auschwitz-Birkenaun keskitys- ja kuolemanleirin komendantin massamurhaaja Rudolf Hössin päiväkirja, sekä muita vastaavia teoksia, joissa kuuluisa rikollinen kertoo elämästään sekä toiminnastaan. Ja tietenkin myös esimerkiksi sarjamurhaajien elämäkertoja on julkaistu.
Mutta vasta lahjuksista tuomitun Jari Aarnion sekä huumekauppias Niko Ranta-Ahon, tietenkin esimerkiksi tiettyjen MC-miesten julkisuus ovat tuoneet tuon kirjallisuuden sekä mediajulkisuuden lajin ihmisten laajempaan tietoisuuteen. Ja johan on paheksunta suurta. Mutta toisaalta rikos myy, ja sen takia kaiken maailman huume- yms. pomot saavat julkaista kirjoja, joissa he selittelevät toimintaansa. Tai niin ainakin yksinkertaistetussa, niin sanotussa rautalankamallissa voidaan väittää. Mutta siis onko tämä koko totuus? Haluavatko ihmiset vain saada draamaa kotiinsa? Vai onko yhteiskunnassamme menossa jotain, mitä emme ehkä ole koskaan ennen kohdanneet?
Jari Aarnion kohdalla julkinen media käsitteli hänen juttuaan erittäin Aarnio-myönteisesti. Median asenne oli se, että Aarnio oli vain uhri, joka oli jotenkin väärän ilmiannon takia joutunut vaikeuksiin. Ja kaikkialla korostettiin sitä, kuinka tuo mies pääsee pian vapaaksi, ja häntä alettiin jossain lehtijutussa kutsua jo "ylikomisarioksi". Aarnio ei istunut perinteiseen kuvaan rikollisesta. Hän on poliisi, joka on tehnyt rikoksen.
Kun häntä katsotaan mediassa julkaistuista kuvista, niin kyseinen mies on siististi pukeutuva, eikä hänellä ole tatuointeja. Eli hän ei ole perinteisen rikollisen prototyyppi, vaan mies joka käytti asemaansa poliisina rikolliseen toimintaan. Sitä ei voida jotenkin hyväksyä. Aarnio on esimerkki oikeasta rikollisesta, joka ei vastaa median luomaa stereotyyppiä alamaailman toiminnasta. Eli tuo näennäinen siisteys ja seurallisuus tekee tietyistä rikollisista äärimmäisen vaarallisia. Usein ihmiset unohtavat sen, että rikollisillakin on kavereita.
Jopa kovimmat MC-jengiläiset osaavat olla miellyttäviä ja mukavan tuntuisia ihmisiä, joilla on hokema siitä että "poliisi vainoaa heitä heidän elämäntyylinsä takia". Siinä sitten etenkin toimittajia voidellaan sisältä ja ulkoa. Ja tietenkin tuolla tavalla tehdään PR-työtä ihmisten parissa. Erityisesti organisoitu rikollisuus on käsittänyt PR työn merkityksen. Esimerkiksi Etelä-Amerikan huumepomot tarjoavat avokätisesti lahjoituksia terveydenhoitoon sekä huumevieroitukseen. Ja noilla klinikoilla hoidetaan heidän kauppatavaransa kokaiinin uhreja.
Rikollistenkaan maailma ei ole mustavalkoinen. He saattavat olla miellyttäviä ja hyvin käyttäytyviä henkilöitä, joita kukaan ei edes pysty kuvittelemaan rikollisiksi. Eli gangsterin otsassa ei lue sanaa "gansteri". Tai ehkä katutason toimija on huomaavaisesti peittänyt itsensä tatuoinneilla, jotta muutkin näkevät hänen olevan rosvo. Mutta varsinaisesti isot tekijät ovat aivan tavallisen näköisiä ihmisiä. Eivätkä edes kovimmat rikolliset jatkuvasti tapa toisiaan tai myy huumeita naapurin lapsille.
He saattavat olla keskenään tai myös naapurien silmissä aivan tavallisen oloisia ihmisiä, joilla on hyvät ammatit ja hyvä maine. Ja sen takia esimerkiksi rikollisten rahanpesijä saattaa omata laajan ystäväpiirin. Mafia-oikeudenkäynnit toivat aikoinaan ihmisten silmien eteen hillittyyn pukuun pukeutuvan rikollisen, joka saattoi olla ammatiltaan lakimies. Mutta tuloja tuo mies on saanut pesemällä huumerahaa. Samoin nuo oikeudenkäynnit ovat tuoneet ihmisten eteen rikollisen, jota on kunnioitettu ja jota on ehkä esitelty roolimallina muille ihmisille
Kun tuollainen yhteiskunnan tukipilari raahataan oikeuteen, niin silloin tietenkin kaikille tulee kylmä hiki. Ihminen johon he ovat luottaneet onkin ollut rikollinen. He ovat istuneet rikollisten kanssa samassa pöydässä, ja pyytäneet tuota henkilöä ehkä jopa kummiksi omille lapsilleen. Ensimmäinen ajatus pidätyksen jälkeen on se, että poliisin on pakko olla väärässä. Ja seuraavaksi tuomion jälkeen saattaa joku vielä toivoa että se olisi väärä.
Mutta lopulta tuollaisen valkokaulusgangsterin lähipiiri alkaa syyttää itseään. Eli "olisi se pitänyt arvata" on seuraava reaktio. Mutta itsensä syyllistäminen ei tietenkään ole mikään ratkaisu. Se miten ihminen jolla on hyvä ammatti ryhtyy rikolliseksi kiinnostaa kaikkia muita tavallisista ihmisistä kriminologeihin, jotka rakentelevat profiileja rikollisista.
Nimittäin ihmisille ei enää riitä se, että joku tekee rikoksia. Tai että todetaan jonkun vain olevan rikollinen ja sillä hyvä. Rikollisuuteen on alettu suhtautua toisin kuin ennen. Nykyään halutaan tietää myös asioita, joista ennen ei koskaan edes uskallettu puhuta. Nimittäin ihmisiä kiinnostaa myös rikollisen ja rikoksen taustat. Eli se että miten tavallinen hyvän perheen poika tai tyttö muuttuu tulta syökseväksi gangsteriksi, joka kylvää kauhua kaikkialla missä hän sattuu liikkumaan.
Perinteisessä rikostutkintaa käsittelevässä journalismissa ei koskaan olla puhuttu siitä, että mikä saa ihmisen muuttumaan rikolliseksi, joka ammatikseen ryöstelee pankkeja tai tekee jotain muuta paljon pahempaa. Riitti että polliisi teki pidätyksen, ja sitten tekijäksi leimattu henkilö vietiin vankilaan, ja tuo toimintamalli oli suoraan Aku Ankasta.
Usein unohdettiin että ihminen on syytön kunnes toisin todistetaan. Ja tuo todistus pitää antaa oikeussalissa. Esimerkiksi Suomessa ei siis lakia valvo mikään Judge Dredd, joka paiskaa henkilön suoraan vankilaan, vaan välissä on tuomioistuin, jossa päätetään se, millaisen rangaistuksen epäilty saa, vai päästetäänkö hänet vapaaksi. Siis tuota päätöstä ei tee poliisi vaan tuomari. Eikä esimerkiksi näpistys aiheuta elinkautista kenellekään. Puukotus ja näpistys ovat kaksi aivan eri asiaa. Ja vaikka henkilö olisi näpistellyt, niin hän saattaa palata kotiinsa hyvinkin nopeasti.
Tietenkin voidaan sanoa että esimerkiksi sarjamurhaajat ovat vaarallisia ja pöyristyttäviä ihmisiä, mutta kuitenkin ihmiset eli rikostutkijat sekä tuomarit ovat varmaan kiinnostuneita myös siitä, että miten esimerkiksi joku Ted Bundy pääsi ihmisten koteihin tai miten hän ylipäätään valitsi uhrinsa, koska saattaa olla että tuollainen ihminen etsii myös taipumuksiaan vastaavia työpaikkoja, ja yksi niistä tietenkin on mafian hitman.
Ted Bundyn kaltaiset ihmiset ovat äärimmäisen vaarallisia. He ovat niitä joiden takia vankilat, sekä lobotomiat ja teloitukset on keksitty. Nämä äärimmäisen julmat ja väkivaltaiset rikolliset, jotka nauttivat pelosta sekä toisen vahingoittamisesta ovat olemassa olevia ihmisiä. Se että heidän olemassaolonsa kiistetään ei tee heistä olemattomia. Mutta ehkä meitä kiinnostaa myös se, että millaisissa oloissa tuollaisen henkilön väkivaltaisuus sai kehittyä niin, että hän alkoi tehdä noita kammottavia tekojaan, joita emme voi kuin inhoten katsella.
https://ajatuksiakahvikupinaaressa.blogspot.com/
Kommentit
Lähetä kommentti