Tässä on taas mediassa keskusteltu Apotista. Eli kyseessä on HUSn uusi ja upea tietojärjestelmä, josta tuli samalla myös vähän apea työkalu. Apotti on kärsinyt aina jonkinlaisista ongelmista, ja sen väitetään maksaneen jo 1,5 miljardia veronmaksajien rahoja. Mutta vaikka tuota järjestelmää on koko ajan väitetty keskeneräiseksi, ja toimimattomaksi, niin silti se on käytössä.
Tämä Apotti ei ole ainoa järjestelmä, joka on otettu käyttöön vaikka se on osoittautunut keskeneräiseksi. Oikeastaan monia muitakin asioita maassamme tehdään, jotka ovat joko turhia tai sitten ne ovat jotenkin muuten sellaisia, että niistä ei ole kenellekään mitään hyötyä. Siis miksi ihminen toimii vastoin omaa etuaan? Vastaus on ehkä sellainen, että me emme sitä aina halua kuulla. Toimimattomasta järjestelmästä luopuminen olisi sellainen asia, että silloin tuota asiaa ajava henkilö myöntää tehneensä virheen.
Virheen myöntäminen on asia, mikä ei koskaan ole ilmeisesti kovin helppoa. Kun päätös asiasta on tehty, niin missään nimessä ei tuota päätöstä voi kukaan perua, tai sitten johtaja menettää kasvonsa. Eli maassamme ei koskaan edes kukaan yritä myöntää sitä, että on saattanut tulla tehtyä vääriä päätöksiä, tai sitten on esimerkiksi unohdettu että lääkärin työ ei ole aivan samaa, kuin jonkun varastokirjanpidon rakentaminen. Varastokirjanpito vaatii vain sitä, että tiedetään mistä mikäkin tavara on haettu, ja mihin se on menossa. Tuorevaraston kohdalla tietenkin pitää muistaa tuoreus-säädökset.
Mutta kun puhutaan lääkärien käyttöön tarkoitetusta ohjelmistosta, niin se on vähän vaikeammin toteutettavissa kuin joku varastokirjanpito. Siis tietenkin esimerkiksi se kuka lääkäri on hoitanut, mitä tehtiin ja mitä pitää tehdä ovat asioita, joita tuosta ohjelmasta pitää löytyä. Mutta sitten kun muistellaan sitä, että lääkäreillä, ja hoitajilla on erilaiset oikeudet potilaiden tietoihin, niin tämä ohjelmointi muuttuu hiukan työläämmäksi. Samoin on olemassa miljoona muutakin asiaa, joita pitää tietää, kun lähdetään rakentamaan potilastietojärjestelmää.
Eli mistä esimerkiksi tarkastetaan se, että saako lääkäri ottaa potilaan vastaan, tai että kuka saa tehdä mitäkin voivat olla hyvin hankalasti toteutettavissa käytännössä. Siis vaikka ohjelmoijat olisivat kuinka loistavia varastokirjanpito-ohjelmia tehneet, niin sellaisten ohjelmien rakentaminen, jotka vaativat tiettyjä protokollia sekä joissa käsitellään erittäin luottamuksellista tietoa ovat hiukan monimutkaisempia toteuttaa kuin varastokirjanpito. Samoin tietenkin esimerkiksi se, mitä tietoja työkaverit sekä oma esimies voivat etsiä pitää muistaa rajata. Tai seuraukset voivat olla hyvin noloja vähän jokaiselle.
Siis miten esimerkiksi lääkärissä käyntejä koskeva salassapitovelvollisuus taataan? Eli onko esimerkiksi hoitotyön esimiehellä lupa tarkastella alaistensa tietoja miten huvittaa.
Salassapito on asia, mikä aina välillä nousee pintaan. Jos ihminen menee lääkäriin, niin hän tuskin haluaa että kaikki muut tietävät, mitä hän lääkärissä tekee tai mitä sairauksia hänellä on. Mutta sitten aina välillä eteen tulee esimerkiksi psyykkiset oireet. Eli pitääkö esimerkiksi juuri psykiatristen oireiden kohdalla tuollainen asia tulla hoitotyön esimiehen tietoon?
Siis suurin osa psykiatrisista potilaista ei ole mitenkään vaarallisia, mutta toisaalta taas psykiatriset oireet voivat olla merkkejä vaarallisuudesta. Kyse ei ole nimittäin kovin helposta aiheesta. Jos ihminen käyttäytyy huomiota herättävästi, niin hän saattaa pelottaa potilaita.
Jos henkilö ei luonteensa tai käytöksensä puolesta sovi hoitotyöhön, niin hänelle pitää sanoa tuo asia. Sekä samalla ohjaamaan hänet sellaiseen työhön, jossa noita hyvin ikäviäkin asioita kuten touretten syndroomaa, ADHDtä tai muita jonkun mielestä epänormaaleja asioita siedetään. Psykiatristen diagnoosien ongelma on siinä, että ne leimaavat ihmistä. Esimerkiksi maksasyöpä tai keuhkosyöpä, joista monet tapaukset ovat huonoista elämäntavoista johtuvia ovat jostain syystä paljon hyväksyttävämpiä sairauksia kuin erilaiset psykiatriset sairaudet.
Esimerkiksi koko elämänsä tupakoinut keuhkosyöpäpotilas voi toivoa, että muut käyttävät kasvomaskia hänen lähellään. Mutta annas olla, kun joku ADHD potilas sanoo, että voisitteko puhua vähän hiljempaa, kun hänellä on keskittymishäiriö. Tuolloin ei tämä pyyntö saa mitään vastakaikua. Tai jos ADHD potilas nyt toivoo että hän voisi vähän kävellä jossain käytävällä, niin tähän asiaan ei voi kukaan missään edes kuvitella suostuvansa. Mutta tupakkatauon saa ilmeisesti jokainen sellaisen haluava pitää.
ADHD potilaan kävely käytävällä on asia, mikä vie turhaan työaikaa, mutta tupakkatauko on sen sijaan tarpeellinen osa työpäivää. Mutta ehkä siellä tupakkapaikalla tehdään Exceliä siinä tupakoinnin lomassa. Ja tuo aika käytetään muutenkin siihen, mistä työnantaja maksaa.
Samoin pitää sanoa, että se että toinen ihminen ei ole esimerkiksi esimiehen mielestä sopiva vaikkapa vanhusten hoitajaksi, ei tarkoita sitä että hän on kaikkiin mahdollisiin asioihin epäsopiva. Samoin kun äsken kirjoitin epänormaali, niin silloin tietenkin voidaan kysyä, että kuka oikeastaan päättää siitä mikä on normaalia ja mikä ei. Samoin pitää huomioida se, että ihmiselle ei saisi loputtomiin aiheuttaa pettymyksiä, eikä kenenkään tarvitse mitä hyvänsä kestää.
Mutta samalla pitää muistaa että myös psykiatrisella potilaalla on oltava joku oikeusturva. Eli kaikkien ei tarvitse tuota asiaa tietää. Psykiatrinen diagnoosi on ihmiselle valtava taakka, varsinkin kun siitä kerrotaan vain niitä parhaita paloja. Siis nykyään esimerkiksi ADHD diagnoosit ovat yleisiä, ja tuota tilaa pidetään paljon yleisempänä kuin mitä niiden on uskottu olevankaan.
Kuitenkin meidän maailmassamme erilaisuutta jostain syystä syrjitään. Eli sanotaan että ihmisen pitää olla jotenkin normaali, jotta hän saa työskennellä esimerkiksi terveydenhuollossa. ADHD-potilaan järjessä tai älykkyydessä ei ole mitään vikaa. Mutta jostain syystä noita henkilöitä poistetaan hyvin helposti hoitotyön parista. Samoin ADHDsta kärsivä henkilö voi joutua muita useammin kiusaamisen kohteeksi. Tuolloin ADHDta pidetään ikään kuin asiana, joka oikeuttaa muita kiusaamaan tuota henkilöä, joka ei täytä normaaliuden määritelmää.
ADHD on tarkkaavaisuushäiriö, ja esimerkiksi autismin kirjo voi pahentaa tuota asiaa. Mutta kuitenkin vaikka puhutaan esimerkiksi siitä, että ADHDhen on lääkitys, niin jostain syystä vain mieleen tulee että ADHD- sekä autismin kirjosta kärsivän henkilön pitäisi saada myös positiivista palautetta siitä, että hän yrittää olla sosiaalinen. Se että ihminen on "kato tossa toi menee" tai "se outo tyyppi" niin silloin en usko että kyse on missään nimessä tilanteesta, jossa henkilö motivoituu edes lähestymään muita.
Aina välillä sanotaan, että jos henkilö eristäytyy jatkuvasti, niin silloin pitää ottaa selvää siitä, onko eristäytyminen henkilön itsensä päätös, vai estävätkö muut hänen yrityksensä tehdä tuttavuutta? Jos ensimmäinen kommentti koulun pihalla on "painu V***" ja pari iskua naamaan, niin silloin henkilö ehkä ei enää jossain vaiheessa edes halua tehdä tuttavuutta. Siis onko kyseessä oikeasti ADHD vai onko kyse siitä, että yksin oleva henkilö on koulukiusattu, joka pelkää muiden seuraa pitää oikeasti selvittää.
ADHD:n taakse voidaan aina paeta, ja pakottaa oppilas vaihtamaan koulua. Mutta se ei tarkoita sitä, että kiusaaminen on sillä sovitettu. ADHD on asia mikä varmasti on aina välillä aiheuttanut keskusteluja. Mutta jos sitten puhutaan siitä, että henkilöllä on ADHD tai joku muu ikävä asia kuten touretten syndrooma, niin silloin hän tarvitsee erityistä tukea esimerkiksi juuri sosiaalisten taitojen tai sosiaalisuuden kohdalla. Autisti joutuu tekemään paljon tavallista enemmän töitä jotta hän edes uskaltaa aloittaa keskustelun. Tietenkin lääkehoito voi olla kannattava asia, mutta samalla pitäisi myös lähteä siitä, että henkilö tarvitsee myös positiivista palautetta sosiaalisuudestaan.
https://yle.fi/uutiset/3-12553749
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tarkkaavaisuus-_ja_ylivilkkaush%C3%A4iri%C3%B6
https://fi.wikipedia.org/wiki/Touretten_oireyhtym%C3%A4
Kommentit
Lähetä kommentti