Meidän jälkeemme sulkutila, eli miksi aina tahdomme jotain sellaista, mitä emme ole?

   

Meidän jälkeemme sulkutila, eli miksi aina tahdomme jotain sellaista, mitä emme ole?

Suomi on siirtynyt sulkutilaan, tai oikeastaan olemme siirtyneet alueelliseen sulkutilaan, missä me emme sitten voi lähettää lapsiamme kouluun tai pääse uimaan. Ja sitten voidaan hyvällä omalla tunnolla esittää sellainen kysymys, että miten usein me olemme ennen sulkutilaa käyneet uimassa, tai miten usein olemme vaahdonneet siitä, että lapsemme eivät saa käyttää niitä tekniikan suomia etuja, joita muuallakin käytetään. 

Sulkutila sekä se mitä ihmiset tahtovat tuovat eteen asian, mikä on ihmisluonteelle kovin yleinen. Eli haluamme aina sitä mitä emme voi saada. Tuo asia on esimerkiksi todistajien suojelussa ongelmana. Jos ihminen ei saa hampurilaista, niin silloin hän alkaa todella haluta tuota tuotetta. Vaikka hän ei koskaan ennen olisi käynyt hampurilaisbaarissa, niin silloin kun hänen pitää “pysyä maan alla” iskee tuollainen hampurilaisen himo. 

Sama koskee ravintoloita. Miten juuri sulkutilan aikaan tulee yllättäen tarve saada olutta tai jotain muuta vastaavaa tuotetta, vaikka ihminen ei ole ties miten pitkään aikaan edes ajatellut käydä missään baarissa.  Eikö olekin ihmeellistä että meille tulee aina tällaisina aikoina tarve lähteä käymään ulkomailla Lapissa, vaikka siellä ei olla käyty viimeiseen 20 vuoteen? Miksi meidän pitää aina haluta sitä, mitä emme voi saada tai jonka saamista on rajoitettu? 

Kun olemme poikamiehiä, niin kaipaamme naista vierellemme. Kun olemme naimisissa, kaipaamme aikoja jolloin olimme poikamiehiä ja sitä vapautta. 

Tätä listaa voidaan jatkaa loputtomiin. Esimerkiksi alkoholin myynnissä sekä ikärajojen noudattamisessa voimme huomata, että haluamme aina vähän enemmän kuin mitä meidän oma ikämme oikeuttaa. Jostain syystä monet nuoret haluavat juoda alkoholia alaikäisinä, vaikka he tietävät sen olevan kiellettyä. Ja kielletty sitten aina kiinnostaa. Muistelen itse että kun olemme nuoria eli alaikäisiä, niin silloin odotamme malttamattomina niitä 18-vuotissynttäreitä, jolloin pääsemme johonkin ravintolaan ottamaan olutta. 

Tai siis meidän toki 18-vuotiaina pitää ottaa huomioon se, että ravintolassa saattaa olla vähän korkeampi ikäraja, kuin mitä meidän papereissa lukee, joten ehkä jonkun 18-vuotispäivät päätyvät siihen, että lähdetään kotioloihin kaljakassi kädessä, kun poke on saanut määräyksen valvoa tuota maagista 21-vuoden ikärajaa, mikä luki ennen jokaisen ravintolan ovessa, jotta sinne ei tulisi nuoriso harjoittelemaan alkoholin käyttöä. 

Mutta jostain syystä me aina vain haluamme sinne 21-vuotiaiden paikkaan, vaikka miten paljon muita ravintoloita olisi tarjolla. Ja sitten kun olemme 30-vuotiaita, niin emme enää edes kirveellä uhaten lähtisi yhtään mihinkään, paitsi johonkin Lapin hiihtokeskukseen laskettelemaan tai hiihtämään vähän murtomaahiihtoa. Eli kun meillä on ikää kaikkeen, niin sitten emme enää halua yhtään mitään. 

Kun olemme menossa työelämään, niin haluamme korkeakoulututkinnon, koska se kuulemma takaa pääsyn tärkeään asemaan. Ja kaikilla pomoilla sitten on tuollainen tutkinto taskussaan. Mutta sitten kun olemme suorittaneet korkeakoulun, ja siirtyneet esimerkiksi juristeiksi, niin tuolloin kaipaamme niitä duunariaikoja. Eli eikö olekin merkillistä miten ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Aluksi huono palkka sekä jatkuva pomon taholta tuleva painostus saa aikaan sen, että lähdemme opiskelemaan. Ja sitten kun meistä tulee pomoja, niin pääsemme kiroamaan alaista siitä, että hän ei “tee työtään”, ja samalla voimme mukavasti unohtaa sen, että itse olimme tuollaisia “vilperttejä” joskus kauan sitten. 

Pelkäänkö että näen itseni jonkun toisen paikalla, ja mieleni palaa niihin “hieman venähtäneisiin kahvitaukoihin” , ja pomoihin jotka huusivat naama punaisena siitä, miten työt pitäisi tehdä? Eli en varmaan ollut virheetön ja kuten kaikki tietävät, niin samanlainen työ viehättää samanlaisia ihmisiä. Eli en kai vain ole itse ollut sellainen työntekijä, jota ei työpaikkaan haluttu, koska en osannut tai halunnut tehdä työtä, tai mistä minä sen voisin tietää mitä minusta on jossain puhuttu. 

Meidän ei tarvitse enää juosta poliisia pakoon, kun meillä on kassi alkoholipitoisia juomia mukana, mutta sitten 18-vuotiaana ja sitä vanhempana kaipaamme niitä kultaisia nuoruuden aikoja, jolloin meillä vielä ei ollut aikuisen vastuita sekä velvollisuuksia. Autoa on todella hienoa ajaa, mutta sitten kun ensimmäisen kerran ajetaan tutkaan ylinopeutta, niin silloin myös sakkojen maksaminen on mukavaa.

Sama koskee myös esimerkiksi autojen pysäköintikiekon unohtamista. Kun lappuliisa kerran käy tuosta asiasta muistuttamassa, niin silloin kyllä mieleen tulee se, että miten mukavaa se ajaminen voi olla, mutta samalla myös mieleen muistuvat esimerkiksi autojen muut maksut voivat olla melko suuret, joten tuolloin kyllä myös ihminen vaistomaisesti ryhtyy etsimään sitä liikennemerkkiä tien laidasta, missä kerrotaan siitä, että saako jossain pysäköidä tai kuinka kovaa missäkin saa ajaa. Siinä sitten mukavasti alkaa ajatella myös sitä, kuinka luontoa säästävä joukkoliikenne tarjoaa monia mahdollisuuksia vähentää menoja, kun ei autovakuutuksia tarvitse maksaa. Mutta jostain syystä me kaikki kuitenkin kaipaamme niitä autolehtiä, missä oli komeita autoja.