![]() |
. |
Kyvyttömyydestä sietää kritiikkiä
Itse olen joskus kohdannut tilanteen, missä joku väittää etten kestä tai osaa ottaa vastaan kritiikkiä. Minulle on sanottu, että laitan ehkä vähän liikaa itseäni likoon kaikissa kirjoituksissa, mitä teen. Ja miksi minun pitäisi muuttaa tyyliäni? Siksi että joidenkin muiden mielestä tätä kirjoitusta ei pitäisi edes olla olemassa saattaa olla syy siihen, että joskus kirjoittaja kohtaa sen itseään ainakin puoli päätä pidemmän sankarin, jonka mielestä vain hän itse on oikeassa.
Jos ajatellaan sitä että ihminen kirjoittaa sekä julkaisee omia ajatuksiaan, niin silloin tietenkin pitää omaa itseä uskaltaa tuoda esille. Myös silloin jos se ei miellytä esimerkiksi serkun seinänaapuria, joka kuulemma saa päänsärkyä siitä, että lukee luokattomia kirjoituksiani. Eli jos noin pahaa tekee, niin näiden tekstien lukeminen ei ole todellakaan pakollista. Kun kritiikkiä harjoitetaan, niin silloin on yleensä ollut tapana hiukan eritellä sitä, että mikä tekstissä on hyvää ja mikä huonoa.
Kun tekstiä arvioidaan, niin silloin sillä että millaiseen paitaan sitä kirjoittanut henkilö on pukeutunut ei pitäisi vaikuttaa tekstin sisällön arviointiin, varsinkaan jos arvioija ei ole seisonut tekstin tekijän vieressä. Eikä se että henkilö on tekstiä kirjoittaessaan pieraissut muutaman kerran pitäisi aiheuttaa päänsärkyä ihmiselle, joka asuu parin sadan kilometrin päässä.
Tietenkin tuo kritiikki pitäisi antaa myös tekstin muodossa, eikä hyvään kritiikkiin kuulu se että se annetaan lataamalla henkilöä, jonka teksti ei miellytä nyrkkiraudalla keskelle naamaa. Tai ehkä se että toista pitäisi hänen kirjoitustensa takia lyödä kuulostaa hienolta, mutta siitä voi poliisisetä tai -täti kehittää sellaisen ajatuksen, että moisia sutkauksia päästelevä nero on vaaraksi lähimmäisilleen, jolloin heidän kotoaan saatetaan takavarikoida esimerkiksi ampuma-aseet.
Siis me emme voi koskaan miellyttää kaikkia ihmisiä, joten aina joku vetää herneen nenään jokaisesta kirjoituksesta, käsittelivät ne mitä asioita hyvänsä aihetta. Aina tulee eteen tilanteita missä oma teksti ei satu kaikkia miellyttämään, ja se sitten saa aikaan sen, että joltain alkaa pinna palaa.
Kritiikki on upea asia, mutta se millainen asia on sitä niin sanottua rakentavaa kritiikkiä on sitten eri asia. Rakentava kritiikki ei ole ainakaan mielestäni sitä, että sähköposti täytetään valokuvilla, missä vessanpytyssä killuvaa pökälettä kuvataan antaumuksellisesti. Ehkä tuo on joidenkin ihmisten tapa ilmaista itseään. Mutta näissäkin asioissa voidaan mennä hiukan liian pitkälle. Ja silloin mieleeni tulee muutamia tapauksia, missä esimerkiksi skannattu kuva käytetystä vessapaperista on ollut joidenkin mielestä hyvää kritiikkiä.
Eli kai he sitten itse sen skannerin ovat sen tempun tai käytännöllisen pilan jälkeen puhdistaneet, koska en itse sen jälkeen kyllä siihen papereita laittaisi. Mutta kun keskustellaan kritiikistä, niin silloin kritiikin kohteen pitää huomioida pari asia. Ensinnäkin onko kritiikki kohdistettu hänen omaan persoonallisuuteensa vai siihen, että mitä hän nyt on sattunut kirjoittamaan on tärkeä asia.
Siis se että millainen paita kirjoittajalla on ollut päällään, kun hän on tekstiään tehnyt on varmaan aivan sama, jos arvostelun kohteena pitää olla tuo mahdottoman tylsä kirjoitelma, jonka tekijällä ei ole varmaan mitään suhdetta siihen aiheeseen, mitä hän käsittelee. Jaa että sillä tavalla. Pitäisikö jokaisella kirjoittajalla olla henkilökohtainen suhde siihen, mitä hän kirjoituksissaan käsittelee? Tai pitäisikö kaikissa asioissa noudattaa sitä paljon puhuttua “maan tapaa”, missä vain ne kaikki ennalta valitut suuret sankarit saavat ilmaista itseään? eli olisiko mukavaa olla “nobody”, kun voit olla “somebody”?
Se joka haluaa sinun olevan “nobody” varmaan omaa sen suuren osaamisen, jota hän peittelee mielellään kaikilta muilta paitsi jokaiselta lenkkisaunassa istuvalta.Tietenkin kaikki työasiat ovat sellaisia, että niistä ei kukaan varmaan halua kuulla, mutta silti pitää selittää pari tuntia siitä, kuinka jossain siltatyömaalla olisi pitänyt toimia. Olen tavannut ties minkälaisia sillanrakennus- yms. spesialisteja, jotka kertovat pitkiä tarinoita siitä, kuinka suuria virheitä milläkin työmaalla on tehty.
Mutta sitten kun häneltä kysytään jotain, niin silloin tuo kyseinen henkilö yllättäen ei enää viitsi puhua koko asiasta, kun työasiat eivät hänen mielestään kuulu vapaa-aikaan, varsinkin jos kysyjä sattuu olemaan esimerkiksi joku insinööri. Tai joskus mieleen tulee se, että kuinka monelle on sattunut käymään niin, että esimerkiksi joku toinen on vain varastanut oman tuotoksen, ja sitten esittänyt sen omanaan.
Eli esimerkiksi joku kaveri on saattanut pyytää jotain hyvää kirjoittajaa tekemään itselleen jonkun runon tai vastaavan, ja sitten lähettänyt tuon tekstin jollekin upealle tyttelille omana tekeleenään. Tuollainen teko voi saada sen rillipään pinnan hiukan kiristymään tai olon muuttumaan apeaksi. Mutta sitten tietenkin tuon tekeleen varastaja varmaan toivoo sydämessään, että tuo rillipää ei koskaan enää kirjoittaisi mitään. Joten sitten vain some kiinni, jotta kenenkään ei tarvitse nähdä sitä, mitä muuta tuollainen tylsä nörtti sitten tekee.
Joskus sitten kohtaan tilanteen, että kirjoittajia syyllistetään siitä, että he eivät itse edusta sitä viiteryhmää, mistä kirjoittavat? Miten se että onko joku henkilö oikeasti ollut jossain vuosisadan alun puuvillatehtaassa työssä liittyy tekstiin, mitä lukijat lukevat? Jos ihminen kirjoittaa esikoiskirjan joskus 2000-luvun alussa, niin joko hän on hyvin vanha esikoiskirjailija tai sitten hän saattaa olla perehtynyt aiheeseen ehkä mummonsa päiväkirjan kautta.Jos hän sitten haluaa tuoda kirjan kustantajalle, niin silloin hänen nimensä paikalle tulee kuitenkin mummon nimi, vaikka hän olisi kuollut. Tapoihin nimittäin kuuluu se, että teksti pitäisi olla itse kirjoitettu. Mutta toki kuolleen mummon päiväkirjaa voidaan käyttää lähteenä, jos omaa kirjaa lähdetään kirjoittamaan. Kuitenkin tuolloin olisi hieno ele, jos vaikka kirjoittaja sitten mainitsee alkutekstissä että kirjan takana on kuolleen mummon päiväkirja, jonka hän on ullakolta löytänyt.
Mutta jos esikoiskirjailija on ehkä vajaa 30 vuotias, niin hänellä ei voi edes olla mitään henkilökohtaista kokemusta tuosta asiasta. Tai ehkä tuo kirjoittaja on ollut työssä jossain Tampereen Finlaysonilla 1990-luvulla, mutta en itse usko että nykyaikaisella kankaita valmistavalla tehtaalla on kovin paljoa yhteistä 1900-luvun alun vastaavan tuotantolaitoksen kanssa. Joskus kirjakaupassa törmäsin henkilöön, joka sanoi että mitä nuo nuoret kirjailijat kuvittelevat tietävänsä asioista, mistä heillä ei ole omia kokemuksia. Mieleeni tuli tuolloin hyvin huono vitsi, joka jäi päähäni pyörimään.
Ai onko näin, että kirjailijan joka kirjoittaa esimerkiksi agentti-romaaneita pitää aina itse olla työssä noissa virastoissa, missä heidän luomiensa tarinoiden kuvitteelliset päähenkilöt palvelevat? Tai ehkä David Morrellin pitäisi itse työskennellä palkkamurhaajana, koska hänen kirjojensa päähenkilöt ovat usein juuri tuon alan ihmisiä. Mutta kun puhutaan kritiikistä, niin kenenkään ei tarvitse varmaan mitä tahansa kritiikkiä kuunnella. Tietenkin saattaa olla niin, että esimerkiksi tautologia tai tautologia ovat asioita, joihin pitää puuttua tai joita pitää kehittää, mutta toisaalta tautologia eli asioiden toistaminen varsinkin humoristisessa tekstissä saattaa olla loistava tehokeino, jolla tekstistä saadaan takovaa. Siis tuolloin kappale aloitetaan aina samalla sanalla.
Kuva: Pinterest
https://historiaajapolitiikkaa.wordpress.com/2020/12/27/kyvyttomyydesta-sietaa-kritiikkia/
Kommentit
Lähetä kommentti