 |
| . |
Myös älykäs lapsi tarvitsee tukea
Älykkäät ihmiset ovat aina kohdanneet ihailua sekä myös kateutta. Italialainen mystikko sekä dominikaanien naisjaston perustaja Katariina Sienalainen sai aikoinaan haasteen inkvisitioon, koska hän oli opetellut itse lukemaan. Hänelle kateelliset ihmiset haastoivat tuon naisen inkvisitioon syyttäen häntä liitosta paholaisen kanssa, sekä siitä että paholainen oli häntä opettanut.
Katariina Sienalainen vapautettiin syytteestä, ja hänet kanonisoitiin kuoleman jälkeen, mikä teki hänestä “Pyhän Katariinan” , mutta kaikille ei ole käynyt näin hyvin. Älykkäät ihmiset ovat aina olleet jotenkin hankala aihe esimerkiksi vallanpitäjille, sekä niille joilla on rahaa mutta ei aivoja, kuten kauniisti voidaan sanoa. Se että älykäs ihminen kysyy kysymyksiä ja kyseenalaistaa eli käsittelee kriittisesti saamaansa tietoa, niin se aiheuttaa joskus hiukan noloja tilanteita.
Älykkyys on sekä geneettistä että myös ympäristön kautta luotua taitoa tehdä jotain tai soveltaa opittua tietoa. Eli se on siis sekä sitä että neuronien synapsit kykenevät muodostamaan uusia yhteyksiä että liittämään saatua tietoa yhteen, ja luomaan sitä kautta toimintaa. Mutta tietenkin älykkyyden kehitys voidaan tappaa estämällä lasta hankkimasta tietoa, ja tuolloin luodaan tilanne, mikä voi muuttua hyvin vaaralliseksi, koska piilevän älykkyyden aktivoimiseen tarvitaan vain sellainen pienen pieni kipinä, jotka aktivoivat tarpeen hankkia sekä soveltaa hankittua tietoa.
Vaikka lapsi olisi kuinka älykäs sekä lahjakas hyvänsä, niin hän tarvitsee tukea kehitykselle. Eli varsinkin siihen, millaisia päätöksiä hän tulevaisuudessa tekee tarvitaan aina ohjausta, koska jos älykäs ihminen tekee vääriä valintoja, niin siitä voi olla erittäin pitkät ja vakavat seuraukset monelle ihmiselle. Vaikka älykkyyttä on tutkittu kautta aikojen, ja sitä on pyritty suuntaamaan sellaisille alueille, jotka ovat palvelleet valtiota kaikkein parhaalla mahdollisella tavalla, niin samalla on unohdettu se että myös huippulahjakas ihminen tarvitsee tukea elämässään.
Lapsi on aina haavoittuvainen, koska häneltä puuttuu elämänkokemus. Hän tarvitsee ohjausta siihen, että millaisen ammatin tuo ihminen myöhemmin valitsee. Samoin huippulahjakas lapsi tarvitsee todella paljon ohjausta siinä, miten hänen pitäisi oppia ajattelemaan kriittisesti. Eli hänen pitää käsittää se, että kaikkea mitä toinen sanoo tai pyytää ei pidä lähteä suoraviivaisesti toteuttamaan.
Älykkyys on kykyä soveltaa sekä prosessoida saatua tietoa, ja siksi erittäin älykäs ihminen voi kehittää itselleen “piileviä kykyjä”, kuten pahimmassa tapauksessa taidon tehdä tietomurtoja tai jotain muuta vastaavaa, mikä tietenkin tuo eteen toisenlaisia ongelmia kuin jonkun muun lapsen tapauksessa. Älykkään lapsen kohtaaminen voi olla vaikeaa, varsinkin jos aikuisen oma käsitys asioista on sellainen, että aikuinen on aina lapsen yläpuolella, ja että aikuiset ovat aina oikeassa.
Älykkään lapsen kohdalla pitää miettiä sitä, että mitä hän sitten oikeasti haluaa elämässään tehdä, koska jos sitten eteen tulee vain joukko pettymyksiä, niin se saattaa vaikuttaa hyvin monen ihmisen elämään hiukan toisella tavalla kuin jos kyseessä olisi joku huonoon seuraan joutunut “pekka puupää. Eli sellaisessa tapauksessa missä perheeseen tulee huippuälykäs lapsi, niin häntä pitää kannustaa pysymään poissa huonosta seurasta, koska silloin saattaa joku kehittää sellaisia ajatuksia, kuin että mitä jos vaikka tehdään tietomurto jonkun koulun tietojärjestelmään, ja sitten muutetaan kavereiden arvosanoja tai muutetaan pari starttipistoolia toimiviksi.
Yhteiskunnassa on helpompaa olla tyhmä kuin älykäs sekä lahjakas. Meillä suositaan tasapäistämistä, mikä tarkoittaa sitä että esimerkiksi koulussa ei saa lähteä aikaisemmin, vaikka tehtävät olisi tehty. Samoin tehtävien nopea tekeminen saattaa aiheuttaa kateutta sekä kiusaamista, ja myös henkilö joka käyttää vain osan annetusta ajasta tehtävien tekemiseen saa aikaan sen, että häntä leimataan joko laiskaksi tai opettajien lemmikiksi.
Mutta myös se että ihminen istuu parikymmentä minuuttia tekemättä mitään saattaa turhauttaa häntä itseään, ja siitä sitten saattaa seurata myös sellainen tilanne, että tehtäviä “liian nopeasti” tehnyt henkilö ryhtyy häiriköimään. Ja kriittinen ajattelutapa käsitetään usein samalla tavoin kuin häiriköinti käsitetään. Yhteiskunnan ongelma on siinä että me arvostamme jostain syystä todella paljon ulkoisia ominaisuuksia. Lehdet ovat täynnä kirjoituksia siitä, kuinka se tai tämä henkilö on saanut taas miljoonia tai uuden talon. Se miten esimerkiksi lottovoittaja tuhlaa miljoonansa tietenkin on meitä kaikkia kiinnostava asia.
Samoin me varmasti haluamme lukea paljon sellaisista ihmisistä, jotka ovat syntyneet jollain tavalla vammaisiksi. TV:n tuijottamisen yhteydessä voimme aina surkutella sitä, miten kamalan vaikea joku tuollainen kehitysvammainen on, mutta tuolloin voimme samalla unohtaa sellaisen asian, että myös huippu älykkäällä lapsella voi olla esimerkiksi aistiyliherkkyyttä tai hänen on ehkä vaikeaa löytää kavereita, koska kiinnostuksen kohteet ovat erilaisia kuin muilla vastaavan ikäluokan lapsilla.
Miksi meidän aina pitää leikkiä muita parempaa?
Yhteen aikaan nimenomaan psykiatriassa oli tapana käydä keskustelua siltä kannalta, että potilas ei ole muuta kuin ohjaajan alapuolella oleva olento. Kun keskusteltiin esimerkiksi savant-autismista, tai siitä kun joku henkilö oli menestynyt jouduttuaan psykiatriseen sairaalaan ja päästyään sieltä pois, niin silloin oli tapana sanoa, että “nuo nyt olivat yksittäistapauksia, eikä niillä ole mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa”.
Eikä näiden tapausten pitänyt muutenkaan antaa hämätä, ja sitten kerrottiin että henkilölle itselleen oli parasta, että hän keskittyisi nyt vain sosiaalisten taitojen opetteluun. Mutta tuolloin mieleen tulee sellainen kysymys, että eikö sitten psykiatrian pitäisi olla yksilöllistä kuten kaiken muunkin lääketieteen luulisi olevan. Jos ajatellaan että esimerkiksi vangit ovat tyhmiä, niin silloin voidaan kuitenkin samalla miettiä sitä, ketä varten joku maksimaalisen turvallisuuden osasto vankilassa tai mielisairaalassa oikeastaan on?
Ja onko se että henkilö kykenee tekemään tappavan veitsen tai rakentamaan esimerkiksi mallinuken sekä köyden sellissään vartijoiden valvovan silmän alla, ja pakenemaan maailman turvallisimmasta tai pakovarmimmasta vankilasta ilman että kukaan huomaa mitään tyhmyyden merkki? Tai ehkä tämä oli vähän liian vaikea asia käsitellä.
Se miksi me mielellämme autamme kehitysvammaisia on se, että heidän kauttaan me saamme niin sanotusti sosiaalista nostetta. Samoin me ehkä voimme sitten peilata omaa peremmuuttamme noihin ihmisiin. Tietenkin me menemme kehitysvammaisten kanssa keilaamaan tai pelaamme heidän kanssaan biljardia, mutta samalla kaikki mitä tuossa tilanteessa tehdään menee pohjimmiltaan sen kautta, miten ohjaajalla tai tukihenkilöllä on aikaa. Ja vaikeissa tapauksissa sitten aina kaikki asiat tehdään niin kuin ohjaaja haluaa.
Mutta kun me yritämme kasvattaa huippuälykkäitä lapsia, niin asia ei enää ole niin, että me voimme suoraan tehdä esimerkiksi kolmen siirron matteja shakissa. Tai me emme ehkä olekaan heitä parempia jossain muussakaan asiassa. Tuolloin me olemme tilanteessa, että emme enää voi lopettaa peliä aina tyylikkäästi siten, että olemme voittajia tai voimme alentavasti sanoa, että olemme antaneet toisten voittaa, jotta heille ei tule paha mieli.
Kommentit
Lähetä kommentti