Tietoyhteiskunnan ongelma on siinä, että se joka tietoa jakaa valitsee tiedon mitä hän jakaa
Tietoon perustuva johtaminen sekä vallan käyttö on aina ollut ihanne sekä tavoite, johon on pyritty ainakin näennäisesti. Mutta sitten eteen tulee tilanne, missä joku keksii vedota tunteisiin. Tunteet ovat niitä, joilla ihmisiä manipuloidaan. Me elämme yhteiskunnassa missä me olemme saaneet jotain etuja, ja miksi meidän pitää jostain saavutetuista eduista luopua, on asia mitä jotkut päättäjät hokevat mielellään. Tiedon polarisaatio tarkoittaa sitä että tietoa jaetaan siten, että se palvelee jonkun tietyn ihmisryhmän etua.
Miksi vanhempien pitää kestää lastensa suusta tulevaa kritiikkiä, kun Raamatussakin lukee että “kunnioita isääsi ja äitiäsi”? Tai miksi puliukon tarvitsee kuunnella itseensä kohdistuvaa kritiikkiä tai pilkkaa, kun hän voi sitten muutaman vuoden välein toikkaroida äänestyspaikalle, ja äänestää sitä joka laskee eniten viinaveroa? Se että vallan käyttäjä valvoo alamaisiaan tietenkin on kaikkein tärkein asia yhteiskunnassa. Ilman ylhäältä vallankäyttöä meillä vallitsisi anarkia, mutta sitten kun joku sattuu urkkimaan esimerkiksi vallankäyttäjien likaisia salaisuuksia, niin johan on tapahtunut kauheita.
Vallankäyttö on varmaan erittäin mukava asia, ja sitten tietenkin vallankäyttäjä tarvitsee edustajan kadulle kun hän ei itse ehdi tulla kaikkialle valvomaan asioita. Ja vallankäyttäjän edustaja on tietenkin poliisimies, joka suikka päässä valvoo pyyteettä lain noudattamista. Internetin avulla voi poliisi tarkkailla missä kukin meistä liikkuu mutta samalla häntä itseään voidaan valvoa netin kautta.
Se on vallankäytön sekä internetin suuri paradoksi. Tuo väline jonka avulla voidaan tehdä suuria asioita kuten tuoda epäkohtia esille on myös rajattoman vallan sekä turmeluksen suuri työkalu. Jos ajatellaan sitä, että esimerkiksi perättömän tiedon jakaminen on rikollista, niin kuka päättää siitä mikä on sitä perätöntä tietoa? Siis mikä asia on se, mitä käytetään perättömän tiedon mittarina?
Eli tulevaisuudessa saattaa jossain valvontakameroissa olla esimerkiksi ultraääni-ase, minkä avulla voidaan mielenosoituksia hajottaa nappia painamalla. Ehkä tällainen järjestelmä asennetaan johonkin Minskiin, mutta sitten taas voidaan kysyä, että mihin työhön nuo tarpeettomiksi tulleet OMON-joukot sitten siirretään, kun presidentti painaa vain nappia, ja ihmiset lähtevät karkuun, kun ultraääni saa heidän korvansa räjähtämään.
Se millaista tietoa jaetaan riippuu tiedon jakajasta. Siksi emme elä tietoyhteiskunnassa vaan yhteiskunnassa jossa tietoa on paljon jaettavaksi, mutta sitä katsotaan valikoiden, eli vain sitä tietoa käytetään mikä milloinkin sattuu palvelemaan omaa etua. Ja tämä oman edun tavoittelu näkyy esimerkiksi siinä, miten vaikkapa tuulivoimaan on suhtauduttu. Se että joku lintu lentää tuulivoimalan siipiin on aivan kamala asia, ja niissä ei nähdä mitään muuta kuin maisemien rumentajia.
Eli lintu ei koskaan joudu leikkuupuimurin teriin tai lennä autojen tuulilaseja päin. Kun ajatellaan sitä että olemme kuluttaneet esimerkiksi oman planeettamme uusiutuvat luonnonvarat tältä vuodelta loppuun, sekä sen että Grönlannin jäätiköt sulavat, niin samalla unohdamme mukavasti, että jäätiköitä on myös esimerkiksi Novaja Zemljan saarella, jossa aikoinaan tehtiin ydinkokeita. Ja noiden ydinkokeiden laskeumaa päätyy nyt Barentsinmereen jäätiköiden sulamisvesien mukana. Kun keskustellaan siitä miten meidän pitäisi elää, niin silloin tietenkin voidaan sanoa, että esimerkiksi kierrätys on päivän sana, jos se tehdään oikein.
Mutta jos kierrätys on sitä, että kierrätykseen tuodut tuotteet lähetetään poltettavaksi Afrikkaan, niin silloin kierrätys ei oikein aja asiaansa. Kierrätyksen tarkoitus on se, että tavaroita käytetään uudelleen, jolloin niihin käytettävä raaka-aine ei kuormita luontoa. Tietenkin joskus esimerkiksi huonekalu kuluu loppuun, ja sitä kautta se pitää hävittää. Mutta itse olen sitä mieltä että tuotteeseen voisi kiinnittää jonkun tarran, mistä näkee että kuinka suuri sen hiilijalanjälki on. Eli jos ihminen käyttää pöytää vaikkapa 10 vuotta, niin silloin pöydän hiilijalanjälki jakautuu kymmenen vuoden ajalle, mikä vähentää luonnonvarojen käyttöä tuon tuotteen osalta.
Siis mitä meidän pitäisi tehdä, jos haluamme että Maapallo säilyy siedettävänä? Ei meidän tarvitse kuin vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Siinä on se paljon puhuttu vastaus kaikkiin kysymyksiin. Ja ehkä sitten taas ensi Tammikuussa vesisateessa kävellessämme mieleen muistuu se, että jos haluamme muutosta, niin meidän pitää vain osata luopua jostain mitä pidämme pyhänä.
Maapallon lämpeneminen on tietenkin kaikkien tiedossa, mutta kuten tiedämme, niin se miten tuota lämpenemistä pitäisi hoitaa on kaikkien tiedossa. Se että siirrymme käyttämään julkisia liikennevälineitä varmasti on asia, minkä voi jokainen meistä tehdä, mutta jostain syystä se vain on niin vaikeaa. Samoin voisimme siirtyä tekemään etätöitä, mutta jostain syystä sekin on niin vaikeaa.
Siis tieto siitä että meidän hienot automme tuhoavat luontoa on ollut saatavissa varmaan 1970-luvulta asti. Mutta jostain syystä emme “pyhästä peltilehmästä” osaa luopua. Se että me emme voi loputtomasti kuluttaa luonnonvaroja aivan kuten haluamme varmasti on kaikkien tiedossa, mutta se että asialle tehtäisiin jotain on ennenkuulumatonta.
Se että esimerkiksi pääkaupunkiseudun metro sai aikaan vastustusta varmasti pantiin merkille monissa paikoissa. Siis metroon laitetut rahat olivat kaikesta muusta pois, ja yksi niistä oli tietenkin bussiliikenne. Tai sitten ainahan noille rahoille löytyy muuta käyttöä, kuin se että jokainen ihminen voisi niistä hyötyä.
https://yle.fi/uutiset/3-11493863
Kommentit
Lähetä kommentti