Nuorten syrjäytymisestä eli olisiko yksilömalli parempi kuin kollektiivinen malli?
Tätä asiaa on tarkasteltu Helsingin yliopiston tutkimuksessa, ja aina välillä puhutaan siitä, että kollektiivinen malli nuorten auttamiseksi tuottaa tulosta paljon paremmin kuin yksilökeskeinen malli. Tässä heti pitää huomauttaa siitä, että kumpaakin mallia tarvitaan, eli pelkistetyt mallit nuorten pahoinvoinnin estämiseksi eivät koskaan toimi.
Tietenkin se että nuoret hyväksytään ryhmänä sekä opetetaan hyväksymään muut, niin silloin tietenkin asiat sujuvat paljon paremmin, ja täysin yksilökeskeiseen malliin ei varmaan yhteiskunnalla ole varaa, mutta kuten kaikki varmaan tietävät, niin massoille suunnatulla avulla saadaan parasta mahdollista apua parhaaseen mahdolliseen hintaan. Mutta ongelma on siinä, että kaikki nuoret tarvitsevat terveen aikuisen mallin.
Tässä sitten kaikki tietenkin ymmärtävät sen, että suurin osa nuorista varmasti pärjää ilman mitään sen suurempaa tukea vierailta ihmisiltä. Yleensä ongelma eivät ole ne niin sanotut suositut nuoret, jotka saavat helposti kavereita, ja jotka osaavat olla toisten kanssa avoimia. Mutta sitten joskus käy niin, että joku nuori elää vailla tervettä aikuisen mallia. Se että nuori ei joutuisi terapiaan tai psykiatriseen sairaalaan on kaikkien hartain toive.
Mutta välillä sitten eteen tulee tilanne, että kaikki karkaa käsistä, ja on vain ryhdyttävä toimiin, jotka on varattu ammatti-ihmisten käyttöön, jotta mitään pahaa ei ainakaan enää pääse tapahtumaan. Tuolloin nuorelle on tehtävä selväksi että vahingollinen käytös ei saa enää päästä jatkumaan. Ja jos jotain pahaa on tehty, niin syy siihen tekoon pitää löytyä, jotta vastaavan teon uusiutuminen voidaan oikeasti estää.
Noissa tapauksissa kotona voi olla tilanne se, että vanhemmat sitten juovat alkoholia sekä käyttävät huumeita, jolloin nuoren mielestä ehkä “parempi paikka” on olla kadulla. Ja sitten tietenkin eteen tulee sellainen ongelma, että miten tällaista nuorta estetään tekemästä rikoksia sekä pilaamasta omaa elämäänsä. Ongelma tällaisessa tapauksessa on se, että nuori etsiytyy joukkoon, missä hän kohtaa sellaisia mielipiteitä, jotka vastaavat hänen omaansa. Silloin kun ihmisen on paha olla, niin hänellä saattaa olla sellainen tapa puhua, mikä ei ole hänelle tavallista.
Tuolloin mieleen tulee joskus lähteä sellaisten ihmisten matkaan, mihin hän haluaa tehdä vaikutuksen. Ja näissä piireissä kaveripiirin vaikutus on sellainen, että se sitten vaikuttaa samalla tavoin kuin happea puhalletaan tuleen. Silloin nuori saattaa omaksua sellaisen roolimallin, mikä vie hänet suoraan kohti vankilaa. Jos syrjäytyminen on ongelma, niin silloin jos joukko ihmisiä lähtee syrjäytymään ryhmänä, niin silloin ongelma on monta kertaa vakavampi kuin normaalisti.
Näin ollen yksilökeskeinen malli olisi varattava niille, jotka todella tarvitsevat apua. Ihmisen ollessa syrjäytymässä olisi tietenkin tärkeää, että kun apua lähdetään antamaan, niin silloin ollaan aivan oikeasti läsnä, ja kuunnellaan myös mitä nuorella on sanottavana. Samoin olisi tärkeää että jos päätetään aloittaa joko lääkinnällinen hoito tai joku muu terapia, niin silloin kaikkein tärkein asia olisi että näitä hoitoja antaa vain sellainen taho, joka on koulutettu antamaan noita hoitoja.
Hoidon onnistumisen kannalta olisi tärkeää, että nuori ymmärtää että hänen pitäisi olla rehellinen sekä siitä, miltä hänestä tuntuu, että myös siitä että mitä huumeita hän on kokeillut tai käyttänyt. Niin saadaan terapiasta paras mahdollinen teho irti.
Ja hänen on myös uskallettava kertoa totuus siitä, että haluaako hän tavata vanhempiaan vai ei, vaikka asia olisi ehkä mahdollisuus hoitaa ilman hänen mielipidettään. Nimittäin tiedän että asia on vaikea, mutta jos nuori sitten päätyy heti takaisin kadulle, niin silloin terapia ei ole toiminut kuten sen olisi pitänyt toimia.
Aloitetun hoidon läpikäyminen niin, että se toteutetaan suunnitelman sekä hoitoa varten annetun ohjeistuksen mukaisesti on äärimmäisen tärkeää. Mutta samoin on muistettava myös kehua nuorta siitä, jos hän on tehnyt jotain positiivista sekä myös onnistunut siinä.
Tätä asiaa on tarkasteltu Helsingin yliopiston tutkimuksessa, ja aina välillä puhutaan siitä, että kollektiivinen malli nuorten auttamiseksi tuottaa tulosta paljon paremmin kuin yksilökeskeinen malli. Tässä heti pitää huomauttaa siitä, että kumpaakin mallia tarvitaan, eli pelkistetyt mallit nuorten pahoinvoinnin estämiseksi eivät koskaan toimi.
Tietenkin se että nuoret hyväksytään ryhmänä sekä opetetaan hyväksymään muut, niin silloin tietenkin asiat sujuvat paljon paremmin, ja täysin yksilökeskeiseen malliin ei varmaan yhteiskunnalla ole varaa, mutta kuten kaikki varmaan tietävät, niin massoille suunnatulla avulla saadaan parasta mahdollista apua parhaaseen mahdolliseen hintaan. Mutta ongelma on siinä, että kaikki nuoret tarvitsevat terveen aikuisen mallin.
Tässä sitten kaikki tietenkin ymmärtävät sen, että suurin osa nuorista varmasti pärjää ilman mitään sen suurempaa tukea vierailta ihmisiltä. Yleensä ongelma eivät ole ne niin sanotut suositut nuoret, jotka saavat helposti kavereita, ja jotka osaavat olla toisten kanssa avoimia. Mutta sitten joskus käy niin, että joku nuori elää vailla tervettä aikuisen mallia. Se että nuori ei joutuisi terapiaan tai psykiatriseen sairaalaan on kaikkien hartain toive.
Mutta välillä sitten eteen tulee tilanne, että kaikki karkaa käsistä, ja on vain ryhdyttävä toimiin, jotka on varattu ammatti-ihmisten käyttöön, jotta mitään pahaa ei ainakaan enää pääse tapahtumaan. Tuolloin nuorelle on tehtävä selväksi että vahingollinen käytös ei saa enää päästä jatkumaan. Ja jos jotain pahaa on tehty, niin syy siihen tekoon pitää löytyä, jotta vastaavan teon uusiutuminen voidaan oikeasti estää.
Noissa tapauksissa kotona voi olla tilanne se, että vanhemmat sitten juovat alkoholia sekä käyttävät huumeita, jolloin nuoren mielestä ehkä “parempi paikka” on olla kadulla. Ja sitten tietenkin eteen tulee sellainen ongelma, että miten tällaista nuorta estetään tekemästä rikoksia sekä pilaamasta omaa elämäänsä. Ongelma tällaisessa tapauksessa on se, että nuori etsiytyy joukkoon, missä hän kohtaa sellaisia mielipiteitä, jotka vastaavat hänen omaansa. Silloin kun ihmisen on paha olla, niin hänellä saattaa olla sellainen tapa puhua, mikä ei ole hänelle tavallista.
Tuolloin mieleen tulee joskus lähteä sellaisten ihmisten matkaan, mihin hän haluaa tehdä vaikutuksen. Ja näissä piireissä kaveripiirin vaikutus on sellainen, että se sitten vaikuttaa samalla tavoin kuin happea puhalletaan tuleen. Silloin nuori saattaa omaksua sellaisen roolimallin, mikä vie hänet suoraan kohti vankilaa. Jos syrjäytyminen on ongelma, niin silloin jos joukko ihmisiä lähtee syrjäytymään ryhmänä, niin silloin ongelma on monta kertaa vakavampi kuin normaalisti.
Näin ollen yksilökeskeinen malli olisi varattava niille, jotka todella tarvitsevat apua. Ihmisen ollessa syrjäytymässä olisi tietenkin tärkeää, että kun apua lähdetään antamaan, niin silloin ollaan aivan oikeasti läsnä, ja kuunnellaan myös mitä nuorella on sanottavana. Samoin olisi tärkeää että jos päätetään aloittaa joko lääkinnällinen hoito tai joku muu terapia, niin silloin kaikkein tärkein asia olisi että näitä hoitoja antaa vain sellainen taho, joka on koulutettu antamaan noita hoitoja.
Hoidon onnistumisen kannalta olisi tärkeää, että nuori ymmärtää että hänen pitäisi olla rehellinen sekä siitä, miltä hänestä tuntuu, että myös siitä että mitä huumeita hän on kokeillut tai käyttänyt. Niin saadaan terapiasta paras mahdollinen teho irti.
Ja hänen on myös uskallettava kertoa totuus siitä, että haluaako hän tavata vanhempiaan vai ei, vaikka asia olisi ehkä mahdollisuus hoitaa ilman hänen mielipidettään. Nimittäin tiedän että asia on vaikea, mutta jos nuori sitten päätyy heti takaisin kadulle, niin silloin terapia ei ole toiminut kuten sen olisi pitänyt toimia.
Aloitetun hoidon läpikäyminen niin, että se toteutetaan suunnitelman sekä hoitoa varten annetun ohjeistuksen mukaisesti on äärimmäisen tärkeää. Mutta samoin on muistettava myös kehua nuorta siitä, jos hän on tehnyt jotain positiivista sekä myös onnistunut siinä.
Kommentit
Lähetä kommentti