Jos ihminen on samaa mieltä kanssani, niin hän saa sanoa mitä haluaa
Yllä oleva motto lienee peräisin jostain Neuvostoliiton poliittisen johdon antamasta ohjeistuksesta, miten toisinajattelijoita käsiteltiin entisessä mediakratian luvatussa maassa. Eli Neuvostoliiton kommunistinen puolue jakoi tietoa, mikä tuki sen näkemyksiä sekä sen eliitin eli nomenklatuuran etuja, ja kaikki muu puhe tai kirjoittaminen oli kiellettyä. Kun tämä ajattelu, missä esimerkiksi media valjastetaan täysin palvelemaan valtion johtoa muuttuu käytännöksi, niin silloin pienen ihmisen oikeusturva on melko heikko.
Se miten tämä liittyy esimerkiksi siihen tapaan, miten tietoa jaetaan, niin silloin kohtaamme sellaisen mallin, missä ihminen lyödään täysin kasaan ja hänen henkilökohtaisia asioitaan levitellään joka paikassa. Tuollaisen mallin käyttöönotto varmasti aikoinaan näytti hyvältä niistä viisaista miehistä, jotka käyttävät valtaa jossain valtiossa, ja mieleen muistui se, kuinka hienoa oli kirjoitella siitä, että esimerkiksi Andrei Saharov oli psyykkisesti sairas, kun hän alkoi julkisesti vastustaa Neuvostoliiton ydinaseohjelmaa.
Tietenkin jokainen toimittaja voi aivan vapaasti olla mitä mitä mieltä tahansa tästä asiasta, ja ainahan me voimme sanoa, että todellisessa tilanteessa toimittaja on aina riippuvainen siitä, mitä tietoa hänelle jaetaan. Ja jos tuolloin Neuvostoliiton aikaan sattui joku sitten kirjoittamaan sellaista, mitä ei ollut hyväksytty TASS:in toimesta, niin silloin jäi viisumi saamatta, mikä tarkoitti joissakin tapauksissa uran loppua. Samoin toimittajan tuttavat saattoivat kärsiä, jos vaikka sitten kävi niin, että joku kirjoitti jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt kirjoittaa.
Mutta pahin mahdollinen tapa sensuroida mediaa on väittää sen olevan avoin. Silloin ihmiset luulevat saavansa puolueetonta sekä asiallista tietoa. Mutta kuitenkin jos tietoa väritetään siten, että se palvelee esimerkiksi jotain poliittista puoluetta tai muuta tahoa, niin silloin kyse on kyllä propagandan tai vähintään tarkoitushakuisesti tapahtuvan yksipuolisen tiedon levityksestä.
Kun ajatellaan sitä, että esimerkiksi vaaliuutisia jatkuvasti höystetään Kekkosen kuvilla, ja toivotaan paluuta menneisyyteen, jolloin laadukas journalismi oli sitä, että kukaan ei saanut arvostella maamme poliittista johtoa, koska se saattoi vaikuttaa negatiivisesti maidemme välisiin suhteisiin, niin silloin ollaan menossa kohti tilannetta, missä avoin sensuuri ottaa vallan. Kun muistellaan menneitä, niin tuolloin kauan sitten oli tilanne se, että mediassa asioista keskusteltiin Pecha Kucha-tyylin mukaisesti.
Eli toimittaja saattoi ottaa jonkun asian puheeksi, ja sitten siitä keskusteltiin. Noissa keskusteluissa pääroolissa olivat aina hyvät idänsuhteet, mutta se mikä niissä usein saatettiin unohtaa, oli se että miten esimerkiksi romani asiakkaisiin nuivasti suhtautuvan kapakan portsarin takia tekemä ulosheitto sekä aiheeton pampun käyttö liittyi maamme idän suhteisiin. Tuolloin asenne oli se, että kapakoiden työntekijöillä oli oikeus päättää kenelle ne olutta anniskelivat, eikä kukaan saanut asiaan puuttua.
Toki nykyään syrjiminen on kiellettyä, mutta kuten tiedämme, niin aina silloin tällöin eteen tulee portsari, jonka katse on niin kuin jäätä. Ja silloin kannattaa ottaa joko kännykkä taskusta tai lähteä pakoon, kun tuollainen asiakaspalvelija sitten saattaa kiskaista pampun taskustaan. Tuolloin saattaa selityksenä olla se, että joku vähemmistöön kuuluva on ollut humalassa, mutta kuitenkin joskus aina mietin sitä, että onko se oikeasti niin, että vähemmistöön kuuluvan juomatapoja seurataan eri tavalla kuin enemmistöön kuuluvien.
Ei ole kenenkään 1900-luvun lopulla syntyneen vastuulla se, että Kalevala on maamme kansalliseepos. Se että oliko Lönnrot kerätessään nuo runot maininnut aikovansa julkaista nuo tarinat olisi pitänyt ratkaista silloin 1800-luvulla.
Sitten kun asiasta oli keskusteltu tarpeeksi, niin silloin siirryttiin seuraavaan aiheeseen. Se miten tämä liittyy toimittajien työhön on se, että jos ihminen kirjoittaa vihakirjoituksia sekä on halveksiva muita kohtaan, niin hän saa joskus sen takia myös itse kokea vastaavia asioita. On muuten mielenkiintoista huomata, että esimerkiksi karjalaiset eivät olekaan enää suomalaisia, vaikka ilmeisesti tuo alue eli karjalan kannas on ollut liitettynä maahamme vuodesta 1809 vuoteen 1944. Ja ilmeisesti ainakin suurin osa karjalaisista jotka olivat asevelvollisia Talvi- ja jatkosodan aikaan olivat palvelleet Suomen armeijassa, joten tuota taustaa vasten voidaan kysyä, että mikä mahtaa suomalainen oikeastaan olla.
Tässä mieleen muistuu sellainen asia, että tietenkin meidät voidaan jakaa erillisiin kansoihin murteiden perusteella, mutta kuitenkin maassamme on tapana, että noiden murteiden yhtenäisen pohjan takia kieltämme kutsutaan suomen kieleksi. Ja tätä kieltä puhuvia sanotaan yleisesti suomalaisiksi. Mutta toisin ajatellen, meidän maamme on tietenkin jakautunut erilaisiin murre-alueisiin, kuten Etelä-Suomeen, Hämeeseen, Lappiin sekä tietenkin Pohjanmaahan. Joten olisiko niin, että kukaan muukaan ei sitten tämän asian takia ole oikeasti suomalainen?
Ja mitä Kalevalaan tulee, niin tietenkin voidaan kysyä, että kysyikö Elias Lönnrot aikoinaan lupaa tuon kirjan julkistamiseen? Tai olisiko hänen pitänyt tuo lupa pyytää niiltä, joilta hän nuo runot kuuli? Eli noudattiko hän sitten hyvää julkaisu- tai tieteellisen tutkimuksen tapaa kirjoittaessaan tuota kirjaa? Tai olisiko hänen pitänyt maksaa joitakin palkkioita noille runonlaulajille? Se että Kalevala on kansalliseepoksemme ei ole esimerkiksi minusta kiinni, eikä kukaan meistä 1900-luvun lopulla syntyneistä ole tehnyt Kalevalasta maamme kansalliseeposta.
Eli tuolloin kauan sitten Lönnrotia ei noista asioista syytetty eikä kukaan kysynyt lupien perään, niin se että onko työ varastettu jäänee ikuisiksi ajoiksi selvittämättä. Eli tuolloin aikoinaan olisi kirjankustantajien tai yliopiston tarkastuskollegion ottaa tähän asiaan kantaa,, riippuen onko Kalevala tuolloin tarkoitettu väitöskirjaksi vai onko kyse viihteellisestä lukemistosta? Tuolla tarkoitan sitä, että jos kirjaa ei ole tarkoitettu väitöskirjaksi tai tieteelliseksi tuotannoksi, niin silloin kyseessä on ajanvietteeksi tarkoitettu runoteos.
Mutta sosiaalisen median aikaan ei keskustelu enää lopukaan silloin, kun näytetään mustavalkoista kuvaa, ja sitten joku sanoo asioita, joista ei ole koskaan haluttu puhua. Tuolloin tietenkin asia saattaa muuttua todella ikäväksi. Se mikä sitten on aiheuttanut erittäin ikäviä mielikuvia on se, että joidenkin mielessä saattaa käydä niin, että eräissä mediassa käsitellyissä asioissa on selvästi havaittavissa asioita, joita toivoisi, että niissä ei näkyisi. Eli esimerkiksi joitakin juttuja leimaa avoin rasismi, sekä se, että esimerkiksi väkivaltaan sekä laittomaan toimintaan suhtaudutaan jotenkin hyväksyvästi.
https://yle.fi/uutiset/3-10859964
Yllä oleva motto lienee peräisin jostain Neuvostoliiton poliittisen johdon antamasta ohjeistuksesta, miten toisinajattelijoita käsiteltiin entisessä mediakratian luvatussa maassa. Eli Neuvostoliiton kommunistinen puolue jakoi tietoa, mikä tuki sen näkemyksiä sekä sen eliitin eli nomenklatuuran etuja, ja kaikki muu puhe tai kirjoittaminen oli kiellettyä. Kun tämä ajattelu, missä esimerkiksi media valjastetaan täysin palvelemaan valtion johtoa muuttuu käytännöksi, niin silloin pienen ihmisen oikeusturva on melko heikko.
Se miten tämä liittyy esimerkiksi siihen tapaan, miten tietoa jaetaan, niin silloin kohtaamme sellaisen mallin, missä ihminen lyödään täysin kasaan ja hänen henkilökohtaisia asioitaan levitellään joka paikassa. Tuollaisen mallin käyttöönotto varmasti aikoinaan näytti hyvältä niistä viisaista miehistä, jotka käyttävät valtaa jossain valtiossa, ja mieleen muistui se, kuinka hienoa oli kirjoitella siitä, että esimerkiksi Andrei Saharov oli psyykkisesti sairas, kun hän alkoi julkisesti vastustaa Neuvostoliiton ydinaseohjelmaa.
Tietenkin jokainen toimittaja voi aivan vapaasti olla mitä mitä mieltä tahansa tästä asiasta, ja ainahan me voimme sanoa, että todellisessa tilanteessa toimittaja on aina riippuvainen siitä, mitä tietoa hänelle jaetaan. Ja jos tuolloin Neuvostoliiton aikaan sattui joku sitten kirjoittamaan sellaista, mitä ei ollut hyväksytty TASS:in toimesta, niin silloin jäi viisumi saamatta, mikä tarkoitti joissakin tapauksissa uran loppua. Samoin toimittajan tuttavat saattoivat kärsiä, jos vaikka sitten kävi niin, että joku kirjoitti jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt kirjoittaa.
Mutta pahin mahdollinen tapa sensuroida mediaa on väittää sen olevan avoin. Silloin ihmiset luulevat saavansa puolueetonta sekä asiallista tietoa. Mutta kuitenkin jos tietoa väritetään siten, että se palvelee esimerkiksi jotain poliittista puoluetta tai muuta tahoa, niin silloin kyse on kyllä propagandan tai vähintään tarkoitushakuisesti tapahtuvan yksipuolisen tiedon levityksestä.
Kun ajatellaan sitä, että esimerkiksi vaaliuutisia jatkuvasti höystetään Kekkosen kuvilla, ja toivotaan paluuta menneisyyteen, jolloin laadukas journalismi oli sitä, että kukaan ei saanut arvostella maamme poliittista johtoa, koska se saattoi vaikuttaa negatiivisesti maidemme välisiin suhteisiin, niin silloin ollaan menossa kohti tilannetta, missä avoin sensuuri ottaa vallan. Kun muistellaan menneitä, niin tuolloin kauan sitten oli tilanne se, että mediassa asioista keskusteltiin Pecha Kucha-tyylin mukaisesti.
Eli toimittaja saattoi ottaa jonkun asian puheeksi, ja sitten siitä keskusteltiin. Noissa keskusteluissa pääroolissa olivat aina hyvät idänsuhteet, mutta se mikä niissä usein saatettiin unohtaa, oli se että miten esimerkiksi romani asiakkaisiin nuivasti suhtautuvan kapakan portsarin takia tekemä ulosheitto sekä aiheeton pampun käyttö liittyi maamme idän suhteisiin. Tuolloin asenne oli se, että kapakoiden työntekijöillä oli oikeus päättää kenelle ne olutta anniskelivat, eikä kukaan saanut asiaan puuttua.
Toki nykyään syrjiminen on kiellettyä, mutta kuten tiedämme, niin aina silloin tällöin eteen tulee portsari, jonka katse on niin kuin jäätä. Ja silloin kannattaa ottaa joko kännykkä taskusta tai lähteä pakoon, kun tuollainen asiakaspalvelija sitten saattaa kiskaista pampun taskustaan. Tuolloin saattaa selityksenä olla se, että joku vähemmistöön kuuluva on ollut humalassa, mutta kuitenkin joskus aina mietin sitä, että onko se oikeasti niin, että vähemmistöön kuuluvan juomatapoja seurataan eri tavalla kuin enemmistöön kuuluvien.
Ei ole kenenkään 1900-luvun lopulla syntyneen vastuulla se, että Kalevala on maamme kansalliseepos. Se että oliko Lönnrot kerätessään nuo runot maininnut aikovansa julkaista nuo tarinat olisi pitänyt ratkaista silloin 1800-luvulla.
Sitten kun asiasta oli keskusteltu tarpeeksi, niin silloin siirryttiin seuraavaan aiheeseen. Se miten tämä liittyy toimittajien työhön on se, että jos ihminen kirjoittaa vihakirjoituksia sekä on halveksiva muita kohtaan, niin hän saa joskus sen takia myös itse kokea vastaavia asioita. On muuten mielenkiintoista huomata, että esimerkiksi karjalaiset eivät olekaan enää suomalaisia, vaikka ilmeisesti tuo alue eli karjalan kannas on ollut liitettynä maahamme vuodesta 1809 vuoteen 1944. Ja ilmeisesti ainakin suurin osa karjalaisista jotka olivat asevelvollisia Talvi- ja jatkosodan aikaan olivat palvelleet Suomen armeijassa, joten tuota taustaa vasten voidaan kysyä, että mikä mahtaa suomalainen oikeastaan olla.
Tässä mieleen muistuu sellainen asia, että tietenkin meidät voidaan jakaa erillisiin kansoihin murteiden perusteella, mutta kuitenkin maassamme on tapana, että noiden murteiden yhtenäisen pohjan takia kieltämme kutsutaan suomen kieleksi. Ja tätä kieltä puhuvia sanotaan yleisesti suomalaisiksi. Mutta toisin ajatellen, meidän maamme on tietenkin jakautunut erilaisiin murre-alueisiin, kuten Etelä-Suomeen, Hämeeseen, Lappiin sekä tietenkin Pohjanmaahan. Joten olisiko niin, että kukaan muukaan ei sitten tämän asian takia ole oikeasti suomalainen?
Ja mitä Kalevalaan tulee, niin tietenkin voidaan kysyä, että kysyikö Elias Lönnrot aikoinaan lupaa tuon kirjan julkistamiseen? Tai olisiko hänen pitänyt tuo lupa pyytää niiltä, joilta hän nuo runot kuuli? Eli noudattiko hän sitten hyvää julkaisu- tai tieteellisen tutkimuksen tapaa kirjoittaessaan tuota kirjaa? Tai olisiko hänen pitänyt maksaa joitakin palkkioita noille runonlaulajille? Se että Kalevala on kansalliseepoksemme ei ole esimerkiksi minusta kiinni, eikä kukaan meistä 1900-luvun lopulla syntyneistä ole tehnyt Kalevalasta maamme kansalliseeposta.
Eli tuolloin kauan sitten Lönnrotia ei noista asioista syytetty eikä kukaan kysynyt lupien perään, niin se että onko työ varastettu jäänee ikuisiksi ajoiksi selvittämättä. Eli tuolloin aikoinaan olisi kirjankustantajien tai yliopiston tarkastuskollegion ottaa tähän asiaan kantaa,, riippuen onko Kalevala tuolloin tarkoitettu väitöskirjaksi vai onko kyse viihteellisestä lukemistosta? Tuolla tarkoitan sitä, että jos kirjaa ei ole tarkoitettu väitöskirjaksi tai tieteelliseksi tuotannoksi, niin silloin kyseessä on ajanvietteeksi tarkoitettu runoteos.
Mutta sosiaalisen median aikaan ei keskustelu enää lopukaan silloin, kun näytetään mustavalkoista kuvaa, ja sitten joku sanoo asioita, joista ei ole koskaan haluttu puhua. Tuolloin tietenkin asia saattaa muuttua todella ikäväksi. Se mikä sitten on aiheuttanut erittäin ikäviä mielikuvia on se, että joidenkin mielessä saattaa käydä niin, että eräissä mediassa käsitellyissä asioissa on selvästi havaittavissa asioita, joita toivoisi, että niissä ei näkyisi. Eli esimerkiksi joitakin juttuja leimaa avoin rasismi, sekä se, että esimerkiksi väkivaltaan sekä laittomaan toimintaan suhtaudutaan jotenkin hyväksyvästi.
https://yle.fi/uutiset/3-10859964
Kommentit
Lähetä kommentti