. |
Numeroita sekä solidaarisuutta
Laki sano…
Laki ei sano koskaan mitään, vaan lainsäätäjät sanovat asioita lain kautta. Laki on asia mikä oikeuttaa sekä samalla velvoittaa toimimaan tietyllä tavalla, ja aina välillä kuuluu sanonta “laki sanoo”. Mutta samalla unohdetaan se, että laki on ihmisten kirjoittamaa tekstiä. Lainsäätäjä on se, joka puhuu lain kautta ihmisille, kuten äsken kirjoitin. Me kaikki jotka olemme äänioikeutettuja päätämme siitä, kuka säätää meidän puolestamme lakeja. Siis tässä on oikeastaan koko politiikan ongelma, nimittäin saadakseen ääniä pitää kansanedustaja-ehdokkaan saada riittävä äänisaalis. Samalla unohdetaan että myös meillä Suomessa on ihmisiä joilla ei ole äänioikeutta.
On ihmisiä jotka ovat esimerkiksi vammansa tai joidenkin muiden asioiden kuten alaikäisyyden johdosta vailla äänioikeutta. Eli äänioikeus ei ole myöskään Suomessa aivan niin itsestään selvä asia kuin mitä sen ehkä yleisesti uskotaan olevan. Ihmisiä joiden perustuslaillista äänioikeutta on rajoitettu saatetaan syrjiä pahasti, koska katsotaan että heiltä ei kuitenkaan ääniä saada, joten miksi heitä pitää huomioida on kysymys joka usein kuullaan ainakin jossain vessassa tapahtuvissa keskusteluissa.
Ilman ääniä ei pääse Eduskuntaan, ja siksi edustajan pitää luvata ihmisille jotain hyvää ja kaunista. Tietenkin hän voi luvata keppiä ja ketjua, mutta kuitenkin aina välillä pitää kansalle antaa myös jotain muuta kuin verta, hikeä ja kyyneleitä. Churchill sanoi aikoinaan että hän voi luvata kansalle vain “verta hikeä ja kyyneleitä”, mutta tuolloin on vuosi 1940, ja Britannia oli sodassa Hitlerin Saksaa vastaan.
Erityinen aika merkitsi sitä, että Churchill sai ihmiset koottua yhteen, mutta hän sitten erosi tehtävistään vuonna 1945, kun sota oli ohi. Mutta ajatelkaa sitä tilannetta, että joku nykypoliitikko sanoisi samat sanat Eduskuntavaaleissa. Äänestääkö kukaan ehdokasta, joka lupaa vain kovaa työtä eikä mitään muuta kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Mutta mikä on kansalle hyväksi? Kas siinä vasta kysymys. Eli kansalle ei voi myöskään jakaa pelkästään leipää ja sirkushuveja, vaan myös muita asioita kuten arkista työtä pitää aina välillä miettiä. Eli valtiossa pitää olla terveyskeskuksia, ambulansseja mutta myös teitä sekä vesijohtoja ja lukemattomia muita asioita, joiden toimivuus on erittäin tärkeää jokaisessa tilanteessa.
Kun olemme solidaarisia, niin silloin unohtuu se, että kenelle olemme solidaarisia, mutta silloin unohdamme että kun puhumme solidaarisuudesta, niin kenelle haluamme olla solidaarisia? Niille jotka tarvitsevat solidaarisuutta vai niille joista voimme itse hyötyä, kun lähdemme keskustelemaan solidaarisuudesta. Amnesty international kysyy tuon kysymyksen kun se ruotii Euroopan pakolaispolitiikkaa.
Tässä vaiheessa voidaan sanoa että on kahdenlaisia pakolaisia. Niitä jotka oikeasti tarvitsevat apua, ja niitä joiden mielestä on mukavaa tulla Eurooppaan kauppaamaan huumeita sekä toimimaan suvaitsevaisuutta vastustavien voimien mainoksien mannekiineina. Ja tietenkin se mikä näkyy kaikessa on ilmeisesti muutama henkilö, jotka ovat päättäneet tehdä rahaa huumeilla sekä ihmiskaupalla. Tietenkin minua syytetään sitten siitä että olen liian pehmo, tai että annan positivismin sokaista itseäni, sekä siitä että ihmiset haluavat sokaistua muutaman menestystarinan takia.
Siis jos joku pakolaisen lapsenlapsi on menestynyt, niin minun pitäisi tuolloin huomioida ne tapaukset jotka kauppaavat huumeita jossain ostoskeskuksessa, koska niitä nyt kuitenkin on olemassa, sekä tietenkin se että joku niitä kuitenkin kauppaa on hyvin mielenkiintoinen piirre siinä, miten asioista puhutaan. Tapauksista valitaan siis vain ne toivottomat, jotka ovat onnistuneet tekemään itsestään sellaisia oikeita rikollisia, jotka kauppaavat huumeita enemmistön edustajille. Tai sitten voidaan toisaalta valita vain niitä kaikkein positiivisimpia tapauksia, joiden perusteella voidaan päätellä, että vain pari prosenttia pakolaistaustan omaavista henkilöistä menestyy elämässään.
Ja menestyminen tietenkin määritellään sillä, että henkilö pääsee suoraan jonkun suuren tavarataloketjun johtajaksi. Eli mitään keskivertoa ei ole olemassakaan. Ei ole olemassa merkonomia, joka tekee työtään merkonomin palkalla. Ei ole olemassa asentajaa, joka tekee työtään asentajan palkalla, vaan on olemassa ihmisiä jotka tienaavat miljoonia tai ihmisiä jotka elävät sosiaali avun turvin. Joten voidaan kysyä että eikö maailma olekin ihmeellinen paikka, kun kukaan ei saa 2000 euron kuukausipalkkaa, eikä tee mitään muuta kuin rikoksia tai menesty elämässään todella hyvin.
Toisaalta jos ajattelemme tapauksia vain ääripäiden valossa, niin silloin tietenkin voidaan ajatella että jokainen Suomen vanki on istunut Kakolassa, eli vankimielisairaalassa tuomionsa. Ja että jokainen noista ihmisistä on joku Jammu Siltavuori, joka on tietenkin ollut useita kertoja vankilassa, ennen kuin teki ne kammottavat tekonsa, joista hän sai lempinimen “Jammu Setä”. Siis Suomessa suurin osa vangeista ei oikeasti ole istunut Kakolassa, eikä esimerkiksi henkirikos ole maamme yleisin rikollisuuden muoto. Myöskään maailmanlaajuisesti ei ole ainakaan rauhan tilassa olevissa teollisuusmaissa ilmeisesti ainakaan kovin yleistä se, että poliisin kanssa ryhdytään tulitaisteluun, vaikka Amerikkalaisissa toimintaelokuvissa poliisin työ on kuin sotaan lähtiessä.
Siis edelleenkään myöskään USA ssa ei yleisin tuomio liene kuolemantuomio. Eikä siellä jokainen vanki satu kärsimään tuomiotaan maksimaalisen turvallisuuden osastolla jossain ADX Florencen kaltaisessa paikassa. Siis ilmeisesti myös tuossa maassa joku tekee sellaisia tekoja kuin näpistys tai varkaus, vaikka ilmeisesti pääpaino kuitenkin elokuvien mukaan on teoissa, missä käytetään suoraan asevoimista saatuja rynnäkkökivääreitä, joilla räiskitään lainvalvojia, joiden varustus ei ole mitenkään riittävä tuohon tilanteeseen, joka elokuvien maailmassa on ilmeisesti jokapäiväistä USA n kaupungeissa.
Jos näin ajatellaan että ihmiset ovat jotenkin ääripäiden edustajia, niin silloin meille kaikille tulee varmasti vähän äitiä ikävä. Kaikki Amerikkalaiset eivät ole Donald Trumpeja, eikä jokainen Amerikkalainen ole opiskellut lakia. Siis Amerikassa voi opiskella lakimiehen sekä poliisin lisäksi myös lääkäriksi tai opettajaksi, jos TV-sarjoja on uskominen.
Eli myöskään Suomessa ei kaikkien poliitikkojen työpaikka ole Eduskunta, vaan myös kuntapolitiikassa on pitkän linjan toimijoita, jotka ovat vuosia toimineet tai työskennelleet kunnanvaltuustoissa, mutta eivät ole koskaan olleet ehdolla tai päässeet Eduskuntaan, ja jos suhdelukuja katsellaan, niin vain 200 henkilöä maamme politiikassa työtään tekevistä henkilöistä istuu Eduskunnassa, ja loput toimivat sitten kunnanvaltuustoissa. Kuitenkin Eduskunta on enemmän esillä kuin mikään muu elin koko maassa, tai ehkä yleistän hiukan liikaa. Nimittäin maamme hallitus on eniten julkisuudessa oleva valtion päättäjistä koostuva ryhmä. Hallitukseen kuuluu 19 ministeriä, mikä on 9,5% kansanedustajista. Joten edes Eduskunnassa ei ministerin työ ole se kaikkein tavallisin tehtävä. Vain yksi edustajista on pääministeri, joka on eniten edustajista julkisuudessa.
Ja tästä pääsemme sitten Euroopan päivänpolttaviin kysymyksiin. Eli onko Euroopan maiden solidaarisuus varattu vain toisille Euroopan maille, vai olisiko sittenkin niin että me haluamme olla solidaarisia vain oman valtiomme omille kansalaisille, joilta sitten poliitikot saavat paljon ääniä. Ja ääniä tietenkin tulee sillä, että sanomme että Eurooppa ei voi olla eikä sen tarvitse olla koko maailman sosiaalitoimisto, ja ulkomaalaiset sekä turvapaikan hakijat ovat tietenkin niitä jotka eivät käy missään vaaliuurnilla sekä tietenkään nämä henkilöt eivät myöskään muutenkaan vaikuta ainakaan missään pohjolassa, koska kun lyömme rajat kiinni, niin sitä kautta voidaan myös sanoa että mitä emme näe, niin sitä ei ole olemassakaan.
Jos maamme eroaisi EU:sta, niin silloin me voisimme sanoa myös että EU on se, joka estää pakolaisia tulemasta Eurooppaan, ja sitten syy siihen, että joku pakolaisia kuljettava laiva uppoaa matkustajat mukanaan on tietenkin Etelä-Euroopan valtioilla, tai sitten syytä voidaan etsiä myös niistä Pohjois-Afrikan valtioista, jotka eivät valvo rajojaan, ja päästävät pakolaiset Eurooppaan. Se mikä tässä asiassa tietenkin on aivan selvää on se, että laki sanoo että pakolaiset voidaan käännyttää pois, jos heitä ei kaivata. Mutta ongelma on siinä että noita ruumiita sitten huuhtoutuu myös Eurooppalaisten suosimille uimarannoille, ja sitä näkyä ei varmaan paikallisten ainakaan ole kovin mukava katsella. Ja noista asioista ei ole mukavaa ainakaan kotona puhua, vaikka viranomaiset eivät koskaan saa sanoa mitään lainsäätäjiä vastaan.
Mutta jos emme olisi osa EU:ta, niin silloin me emme kanna mitään vastuuta näistä asioita, ja meidän ei tarvitse silloin osallistua yhtään mihinkään Etelä-Euroopassa tapahtuviin operaatioihin, kuten lähettää joitakin tyhmän näköisiä lentokoneita tuonne kauas etelään, ja jos sitten me voisimme vetäytyä kaikesta vastuusta, niin silloin voimme syyttää noita etelän maita siitä, että ne eivät valvo rajojaan tarpeeksi tarkasti. Tuolloin taas sitten nuo valtiot tai niiden edustajat levittelevät käsiään ja sanovat että ei ole tarpeeksi henkilökuntaa, välineitä sekä mitään muutakaan jotta noita tilanteita voidaan hoitaa edes likipitäen tyylikkäästi.
https://historiaajapolitiikkaa.wordpress.com/2020/12/31/numeroita-seka-solidaarisuutta/
Kommentit
Lähetä kommentti