Kun et ole koskaan riittävän sairas tai riittävän terve
Miksi neuropsykiatrisista sairauksista on vaikea puhua? Onko esimerkiksi kokouksien tarkoitus vain näyttää sitä, että kuka kuuluu ryhmään? Jos ajatellaan työtehoa, niin olen nähnyt kokouksia, joiden aikana ei kukaan saa tehdä muuta kuin keskittyä puheenjohtajan toimintaan, mutta sitten kokouksen jälkeen on menty työhuoneeseen, ja laitettu kaiutin täysille, ja silloin ei ole työtä tehty ollenkaan. Mutta välillä kysyisin, että milloin ADHD sekä muut vastaavat taudit muuttuvat normaaleiksi sairauksiksi kuten flunssa on? Jos ajatellaan henkilöä joka tulee kuumeessa työpaikalle, niin ei siinä koskaan ole työteho täysillä.
Tai jos henkilöä kohdellaan kuin ilmaa, sekä samalla ilmoitetaan ensimmäisenä päivänä, että häntä ei tulla vakinaistamaan, niin kuvitteletteko, että työnteko sitten maistuu yhtään paremmalta. Ehkä työtehoa lisää se, että henkilö suljetaan pois kaikesta työyhteisöön kuuluvasta, ja sitten tehdään selväksi, että hän ei ole mikään oikea “kaveri”, eikä hänen kanssaan ole edes suotavaa olla. Tuolloin seuraa sitten usein masennusta sekä työuupumusta, mikä vie varmasti sairaslomalle.
Joskus mietin esimerkiksi sitä, että kuinka moni väärin perustein myönnetty lääkitys on vienyt henkilön vuosiksi psykiatriseen hoitoon, koska väärä lääkitys saa aikaan psykoosin. Eikä psykiatrinen osasto ole sellainen paikka, missä ihminen tuntee olevansa kotonaan. Nuo paikat pelottavat kaikkia. Mutta onko kukaan muukaan oikeasti 100% läsnä työaikana?
Eli esimerkiksi alkoholin käyttö sekä kovaääninen musiikki, ja viikonlopun valmistelu klo 12.00 lähtien perjantaisin varmasti syö myös työtehoa. Samoin viikonlopun kertaaminen maanantaisin myös vie työaikaa turhaan. Eikä kukaan varmaan halua kuulla, mistä nyt tällä kertaa on jäänyt paitsi, kun muut ovat olleet grillaamassa tai rapujuhlissa. Tällainen asia sitten saa aikaan sen, että ne jotka eivät olleet mukana lähtevät helposti etsimään uutta työtä, tai sitten he masentuvat eikä tuolloin ole helppoa tehdä työtä, jos on sattunut oman mielensä pahoittamaan.
ADHD ja yhteiskunnan vastuu asioista ovat mielenkiintoinen yhdistelmä. Yhdessä muutamien vastaavien asioiden kuten touretten oireyhtymän sekä epilepsian kanssa tämä tila aiheuttaa erittäin ikäviä asioita ihmisen elämään. Kun ajatellaan että esimerkiksi keskittymishäiriön sekä touretten syndrooman kohdalla asia on usein niin, että niitä henkilöitä, joilla nämä oireet on pidetään jostain syystä vain laiskoina, mutta sitten tulee diagnoosi, mikä oikeuttaa syömään lääkkeitä, ja sitten onkin usein ollut edessä sairasloma. Eli missään nimessä näitä tauteja tai mitä nämä asiat sitten oikeastaan ovatkaan eivät ole mitään muuta kuin laiskuutta, jos työstä pitää saada maksu. Mutta muuten nämä ihmiset ovat sitten jostain syystä etuoikeutettuja, eikä heitä tarvitse muka katsoa työelämässä.
Tuolloin huomataan usein se, että esimerkiksi touretteen, mikä on paljon epilepsian kaltainen tauti liittyy usein häpeää, mitä siihen ei tarvitse kuulua. Tuolloin puhutaan siitä, että henkilön päässä on eräänlainen sähköhäiriö tai sähköinen myrsky, mikä saa aikaan tiettyä käytöstä. Eli kyse on asiasta, mille nämä henkilöt eivät voi yhtään mitään. Jos sitten puhutaan siitä, että jonkun pitäisi saada oikeus pelata tietokonepeliä kokouksessa, niin silloin tietysti kaikki ovat sitä vastaan, koska kokoukset on tehty kaikkia varten. Ei ole sopivaa, jos vaikka joku pelaa kännykällä pomon edessä. Mutta sitten tietenkin on aivan oikein sallia esimerkiksi pyörätuolin käyttö potilaalta, mikä ei oikeasti kykene mitään tekemään.
Tapaus Stephen Hawking on loistava esitys siitä, mihin invalidisoiva sairaus voi johtaa. Tuo loistava fyysikko sairasti ALS-tautia, ja kommunikoi ihmisten kanssa pyörätuoliin liitetyn tietokoneen välityksellä. Kaikki ihmiset ymmärsivät häntä, ja tukivat tuota henkilöä tämän työssä esimerkiksi mustien aukkojen parissa. Hawking muistetaan ihmisten parissa loistavasta työstään sekä hienoista kirjoistaan. Mutta oletteko koskaan kuulleet eräästä John Nash-nimisestä miehestä. Hän kehitti aikoinaan peliteoriaa, ja teki varmasti yhtä paljon työtä kuin Stephen Hawking?
Tällä miehellä oli skitsofrenia, ja kaikki mitä hänestä kerrotaan liittyy juuri skitsofreniaan. Siitä ei juuri muisteta kertoa, että hän oli avainhenkilö peliteorian kehittämisessä, vaan ainoastaan se että tuo mies pidätettiin mahdollisesta homoseksuaalisuudesta muistetaan. Eli se että hän oli tehnyt työtä erään olioiden vuorovaikutusta koskevan teeman parissa ei juurikaan ole muistettu. Eli tässä sitten mieleen tulee se, että onko psykiatrisista tai neuropsykiatrisista oireista kärsivä henkilö oikeasti vain liian terveen näköinen, jotta hänen oireitaan voitaisiin huomioida. Toisaalta esimerkiksi leimaantuminen vaaralliseksi saa aikaan sen, että henkilö eristäytyy tai eristetään hyvin helposti muusta yhteisöstä, mikä tekee asioista vielä vaikeampia hänen kannaltaan.
Jos puhutaan siitä, että henkilö pelaa jotain peliä kokouksessa niin onko se niin kamala asia? Mutta jos ajatellaan että työpaikalle tulee henkilö, joka on vaikka kuuro tai sokea, niin tietenkin voidaan kysyä että onko tuollainen ihminen yhtään sen enempää läsnä kuin peliä pelaava henkilö? Tämä asia voi kuulostaa sydämettömän ihmisen puheelta, mutta pitääkö vamman tai sairauden olla aina päällepäin näkyvä, että se voidaan työpaikalla huomioida?
Omasta mielestäni esimerkiksi pelien pelaaminen kokouksen aikana ei ole ongelma, mikäli siihen on jokin syy. Jos ajatellaan vajaakuntoisten työllistymistä, niin mitä varten esimerkiksi työpaikalta pitää antaa aina sellaisia alentuvia vastauksia, vaikka toinen vaatisi vain minimaalista apua tai apuvälinettä? Jos huoneessa sitten kokouksen jälkeen huudatetaan stereoita täydellä teholla, niin voisin kysyä, että tuleeko tuolloin työstä yhtään mitään?
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/10/16/jenny-lehtinen-valehteli-sairastavansa-syopaa-koska-rehellinen-vastaus-havetti
Miksi neuropsykiatrisista sairauksista on vaikea puhua? Onko esimerkiksi kokouksien tarkoitus vain näyttää sitä, että kuka kuuluu ryhmään? Jos ajatellaan työtehoa, niin olen nähnyt kokouksia, joiden aikana ei kukaan saa tehdä muuta kuin keskittyä puheenjohtajan toimintaan, mutta sitten kokouksen jälkeen on menty työhuoneeseen, ja laitettu kaiutin täysille, ja silloin ei ole työtä tehty ollenkaan. Mutta välillä kysyisin, että milloin ADHD sekä muut vastaavat taudit muuttuvat normaaleiksi sairauksiksi kuten flunssa on? Jos ajatellaan henkilöä joka tulee kuumeessa työpaikalle, niin ei siinä koskaan ole työteho täysillä.
Tai jos henkilöä kohdellaan kuin ilmaa, sekä samalla ilmoitetaan ensimmäisenä päivänä, että häntä ei tulla vakinaistamaan, niin kuvitteletteko, että työnteko sitten maistuu yhtään paremmalta. Ehkä työtehoa lisää se, että henkilö suljetaan pois kaikesta työyhteisöön kuuluvasta, ja sitten tehdään selväksi, että hän ei ole mikään oikea “kaveri”, eikä hänen kanssaan ole edes suotavaa olla. Tuolloin seuraa sitten usein masennusta sekä työuupumusta, mikä vie varmasti sairaslomalle.
Joskus mietin esimerkiksi sitä, että kuinka moni väärin perustein myönnetty lääkitys on vienyt henkilön vuosiksi psykiatriseen hoitoon, koska väärä lääkitys saa aikaan psykoosin. Eikä psykiatrinen osasto ole sellainen paikka, missä ihminen tuntee olevansa kotonaan. Nuo paikat pelottavat kaikkia. Mutta onko kukaan muukaan oikeasti 100% läsnä työaikana?
Eli esimerkiksi alkoholin käyttö sekä kovaääninen musiikki, ja viikonlopun valmistelu klo 12.00 lähtien perjantaisin varmasti syö myös työtehoa. Samoin viikonlopun kertaaminen maanantaisin myös vie työaikaa turhaan. Eikä kukaan varmaan halua kuulla, mistä nyt tällä kertaa on jäänyt paitsi, kun muut ovat olleet grillaamassa tai rapujuhlissa. Tällainen asia sitten saa aikaan sen, että ne jotka eivät olleet mukana lähtevät helposti etsimään uutta työtä, tai sitten he masentuvat eikä tuolloin ole helppoa tehdä työtä, jos on sattunut oman mielensä pahoittamaan.
ADHD ja yhteiskunnan vastuu asioista ovat mielenkiintoinen yhdistelmä. Yhdessä muutamien vastaavien asioiden kuten touretten oireyhtymän sekä epilepsian kanssa tämä tila aiheuttaa erittäin ikäviä asioita ihmisen elämään. Kun ajatellaan että esimerkiksi keskittymishäiriön sekä touretten syndrooman kohdalla asia on usein niin, että niitä henkilöitä, joilla nämä oireet on pidetään jostain syystä vain laiskoina, mutta sitten tulee diagnoosi, mikä oikeuttaa syömään lääkkeitä, ja sitten onkin usein ollut edessä sairasloma. Eli missään nimessä näitä tauteja tai mitä nämä asiat sitten oikeastaan ovatkaan eivät ole mitään muuta kuin laiskuutta, jos työstä pitää saada maksu. Mutta muuten nämä ihmiset ovat sitten jostain syystä etuoikeutettuja, eikä heitä tarvitse muka katsoa työelämässä.
Tuolloin huomataan usein se, että esimerkiksi touretteen, mikä on paljon epilepsian kaltainen tauti liittyy usein häpeää, mitä siihen ei tarvitse kuulua. Tuolloin puhutaan siitä, että henkilön päässä on eräänlainen sähköhäiriö tai sähköinen myrsky, mikä saa aikaan tiettyä käytöstä. Eli kyse on asiasta, mille nämä henkilöt eivät voi yhtään mitään. Jos sitten puhutaan siitä, että jonkun pitäisi saada oikeus pelata tietokonepeliä kokouksessa, niin silloin tietysti kaikki ovat sitä vastaan, koska kokoukset on tehty kaikkia varten. Ei ole sopivaa, jos vaikka joku pelaa kännykällä pomon edessä. Mutta sitten tietenkin on aivan oikein sallia esimerkiksi pyörätuolin käyttö potilaalta, mikä ei oikeasti kykene mitään tekemään.
Tapaus Stephen Hawking on loistava esitys siitä, mihin invalidisoiva sairaus voi johtaa. Tuo loistava fyysikko sairasti ALS-tautia, ja kommunikoi ihmisten kanssa pyörätuoliin liitetyn tietokoneen välityksellä. Kaikki ihmiset ymmärsivät häntä, ja tukivat tuota henkilöä tämän työssä esimerkiksi mustien aukkojen parissa. Hawking muistetaan ihmisten parissa loistavasta työstään sekä hienoista kirjoistaan. Mutta oletteko koskaan kuulleet eräästä John Nash-nimisestä miehestä. Hän kehitti aikoinaan peliteoriaa, ja teki varmasti yhtä paljon työtä kuin Stephen Hawking?
Tällä miehellä oli skitsofrenia, ja kaikki mitä hänestä kerrotaan liittyy juuri skitsofreniaan. Siitä ei juuri muisteta kertoa, että hän oli avainhenkilö peliteorian kehittämisessä, vaan ainoastaan se että tuo mies pidätettiin mahdollisesta homoseksuaalisuudesta muistetaan. Eli se että hän oli tehnyt työtä erään olioiden vuorovaikutusta koskevan teeman parissa ei juurikaan ole muistettu. Eli tässä sitten mieleen tulee se, että onko psykiatrisista tai neuropsykiatrisista oireista kärsivä henkilö oikeasti vain liian terveen näköinen, jotta hänen oireitaan voitaisiin huomioida. Toisaalta esimerkiksi leimaantuminen vaaralliseksi saa aikaan sen, että henkilö eristäytyy tai eristetään hyvin helposti muusta yhteisöstä, mikä tekee asioista vielä vaikeampia hänen kannaltaan.
Jos puhutaan siitä, että henkilö pelaa jotain peliä kokouksessa niin onko se niin kamala asia? Mutta jos ajatellaan että työpaikalle tulee henkilö, joka on vaikka kuuro tai sokea, niin tietenkin voidaan kysyä että onko tuollainen ihminen yhtään sen enempää läsnä kuin peliä pelaava henkilö? Tämä asia voi kuulostaa sydämettömän ihmisen puheelta, mutta pitääkö vamman tai sairauden olla aina päällepäin näkyvä, että se voidaan työpaikalla huomioida?
Omasta mielestäni esimerkiksi pelien pelaaminen kokouksen aikana ei ole ongelma, mikäli siihen on jokin syy. Jos ajatellaan vajaakuntoisten työllistymistä, niin mitä varten esimerkiksi työpaikalta pitää antaa aina sellaisia alentuvia vastauksia, vaikka toinen vaatisi vain minimaalista apua tai apuvälinettä? Jos huoneessa sitten kokouksen jälkeen huudatetaan stereoita täydellä teholla, niin voisin kysyä, että tuleeko tuolloin työstä yhtään mitään?
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/10/16/jenny-lehtinen-valehteli-sairastavansa-syopaa-koska-rehellinen-vastaus-havetti
Kommentit
Lähetä kommentti