Hansa ja torikauppias

Hansa ja torikauppias

Jossakin vaiheessa tuotanto- ja jakeluketjussa on edessä kilpailutilanne. Eli vaikka tuotanto- tai jakeluketjussa toimivien tahojen kattojärjestöt tai sateenvarjo-organisaatiot olisivat yksinkertaisia monopoleja, jotka sanelevat hintoja, niin ennemmin tai myöhemmin edessä on tilanne, mikä aiheuttaa kilpailua. Tuollainen tilanne syntyi kauan sitten Itämerellä, jossa kauppaa hallitsi järjestö nimeltään Hansa. Tuo järjestö valvoi kuljetuksia sekä peri niistä maksuja. Mutta ongelma oli siinä, että tuo Hansan järjestelmä perustui siihen, että kauppiaat ostivat torilta paikan, mikä oikeutti heidät myymään tuotteitaan kyseisellä torilla. 

Se että ostiko joku noita tuotteita oli eri asia. Nimittäin ihmiset itse päättivät siitä, että miltä torilta he tuotteensa ostavat. Ja Hansan kohdalla ideana oli se, että torikauppiaat perivät tuotteesta hinnan, millä sitten Hansan määräämät maksut katetaan. 

Mutta tietenkin torikauppiaiden piti elättää itsensä ja ostaa tavara mitä he myivät. Torikauppiaiden ongelma oli siinä, että he myivät erilaisia tuotteita. Hansa korosti alkupään ansainta-logiikassa vapaaehtoisuutta. Eli kauppias maksoi toripaikasta vain jos hän sitä käytti. Ja huonekaluja myytiin tietysti vähemmän kuin omenoita sekä muita päivittäistavaroita.

Kuitenkaan aina ei kauppa sujunut, koska torilla oli vähän asiakkaita. Hansa voitti aina, mutta torikauppiaiden kohdalla tilanne oli se, että heidän piti saada kaikki maksut katettua saamastaan voitosta. Eli vain ne torikauppiaat, jotka saivat kulunsa katettua saivat jatkaa ammattiaan. Se mikä tuossa asiassa varmasti vaikutti oli, että jos toimijoita on vähän, niin silloin hinnat saadaan pidettyä ylhäällä. 

Se mikä sitten unohtui oli, että joku kauppias saattoi omistaa useita kojuja, eli hän saattoi myydä tuotetta yhdellä torilla alemmalla hinnalla kuin muut, ja dumpata rahaa tuolle kojulle muilta toreilta. Sillä tavoin hän saattoi pakottaa muut kauppiaat lopettamaan, ja ottaa esimerkiksi koko kaupungin omenamarkkinat haltuunsa. 

Monopolin avulla tuo kauppias saattoi sitten kohottaa hintoja mielensä mukaan, mikä sai aikaan sen, että hän varmasti sai paljon voittoa tuosta asiasta. Olisiko tuo tilanne sitten asiakkaan etu? Siis tuotteen myyjän etu on se, että siitä saadaan paras mahdollinen hinta, mutta asiakkaan etu on että hän saa mahdollisimman hyvää tavaraa mahdollisimman pieneen hintaan. 

Eli asiakas ei ehkä sitten aikonut maksaa siitä, että hän sai syödä omenoita todella kovaan hintaan. Hän saattoi vaihtaa omenapiirakan esimerkiksi pullaan, ja sitten jäivät omenat pilaantumaan. Samoin asiakas saattoi kävellä toiselle torille, ja ostaa sieltä omenoita hiukan toiseen hintaan. 

Tai ehkä hän ei viitsinyt edes käydä torilla, vaan katsoi moniko kauppias siellä myi omenoita sekä päivän hinnan, mikä tarkoitti sitä, että liian kalliit omenat jäivät hyllyyn. Jos kauppiaita oli paljon, niin hinnat olivat siedettävät. Ja tietenkin viinin tekijälle kelpasivat myös hiukan kolhiintuneet omenat. 

Eli niitä voidaan myydä eri hintaan ja eri laatuluokkaan kuuluvana, ja sitä kautta varmistaa, että myös kolhiintuneet yksilöt pääsevät myyntiin. Näet kaikki noissa omenoissa oli maksullista. 

Niiden kasvattaminen, kerääminen sekä kuljetus olivat asioita, jotka maksoivat, ja lopulta ostaja maksoi myös nuo maksut. Tai jos asiakas ei niitä maksanut, niin ne jäivät torikauppiaan maksettaviksi, ja silloin hän joutuu perimään kovaa hintaa tuotteestaan. Eli siksi myös varkaus on kiellettyä. Kaikki asiat mistä ei tule maksua ovat tappiota tuolle kauppiaalle.